*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 22: Ei saa jäädä tuleen makaamaan

  • Osa 22: Ei saa jäädä tuleen makaamaan
  • Osa 22: Ei saa jäädä tuleen makaamaan

Viime syksynä aloitin tämän blogisarjan. Olin seurannut masennusta sairastavien blogeja ja saanut sen käsityksen, että useimmat lopettavat kirjoittamisen alkaessaan toipua sairaudestaan. Ja se on aivan oikein sillä sairaudesta ei saa tulla elämän sisältö. Siitäkin huolimatta olisin halunnut lukea ne toipumistarinat - en pelkkiä sairauskertomuksia.
 

Minä olin toipunut. Olin vahva, rento ja onnellinen. Minulla oli siis mahdollisuus kertoa kuinka se on tapahtunut. Olisin myös voinut olla hiljaa. Salata ja kätkeä kaapin perukoille sen, että olen sairastanut masennusta. Niin minä ennen olen tehnyt: Alkanut elää niin kuin olisin terve ja uskoa siihen itsekin. Ja aina se on uusiutunut vaikka olisin ollut kuinka terve ja vahva.
 

Masennus ei yleensä uusiudu yhtäkkiä vaan hivuttautumalla lähes huomaamattomasti. Ainakin minulle on aina tapahtunut niin. Pikkuhiljaa kyky elää normaalia elämää on alkanut kadota. Enkä minä ole edes huomannut sitä sillä olen tuudittautunut siihen ajatukseen, että olen terve. Olen aina ajatellut, että masennus on vain samanlainen häilyvä muisto historiasta kuin lapsena sairastamani tuhkarokko - ei se uusiudu.
 

Blogisarjan kirjoittaminen on ollut osa toipumistyötäni, vaikkakaan minulle ei enää lähes vuoteen ole ollut vakavaa masennusta - ei edes lievää. Moni saattaa ajatella, että mitä järkeä on levittää koko elämänsä ja sairautensa toisten nähtäväksi. Erittäinkin kun sarjaa aloittaessani diagnoosistani olivat kadonneet raskauttavat numerot. Olisin aivan hyvin voinut näytellä normaalia, treenata kohti unelmieni maratonia ja olla onnellinen.
 

Minä en tuonut (enkä tuo nytkään) mitään uutta masennuksen ympärillä käytävään keskusteluun. Lähinnä kai kirjoittamiseni on ollut vain näkyväksi tulemista ja huomionhakua. Tiesin silti koko ajan kirjoittaessani, että avoimuuteni tulee sulkemaan minulta joitakin ovia. Se on toisarvoista sillä monilta kaltaisiltani saamani yhteydenotot ovat kannustaneet minua kertomaan koko tarinani. Masennus on yllättävän yleistä ja kaikissa yhteydenotoissa on tullut esille se, että sitä sairastavat häpeävät ja peittelevät sairauttaan.
 

Vaikka elämme vuotta 2016 niin valitettavan paljon yhä edelleen monien sairauksien (varsinkin mielenterveyshäiriöiden) suhteen ollaan vain näennäisuvaitsevaisia. Yhä edelleen puhekielessä käytetään "päästä saikulla"-termiä ja yhä edelleen masentunut mielletään pinnariksi tai sairautensa itse aiheuttaneeksi. Voin olla myös varma, että hakiessani uutta työpaikkaa, valinta ei kohdistu minuun sen jälkeen kun rekrytoija googlettaa nimeni :)
 

Olen tässä blogisarjassa usein kritisoinut - ihan aiheesta - sitä miten masentuneita hoidetaan. En ala sitä tässä sen enempää ruotia. Soisin kyllä, että pikkuhiljaa sekin kehittyisi. Olen silti tyytyväinen, että masennus diagnosoidaan sairaudeksi, sillä minunkin tapauksessani se mahdollisti verovaroilla kustannetun sairausloman jonka aikana toivuin. Kiitos siitä! 
 

Työssäkäyvänä, ja hyväosaisiin kuuluvana ihmisenä, minun sairaalalaskuni ja lääkkeeni maksettiin sairauskassan toimesta. Minulla oli myös jonkin verran säästöjä joten sairastaessani en joutunut huolehtimaan päivittäisestä toimeentulostani. En voi siis väittää etteikö minua olisi tuettu myös yhteiskunnan taholta.
 

Mutta miten on vähäosaisempien kohtalotovereideni laita? Moni masentunut jättää lääkkeensä syömättä siksi, että yksinkertaisesti niihin ei ole varaa. Monen sairaalalasku jää maksamatta aiheuttaen lisää huolta ja sellainen myös vauhdittaa syrjäytymistä. En minä sitten tiedä, että kenen ne pitäisi maksaa. Summat eivät useinkaan ole suuria, mutta vallalla oleva ahneus ja itsekkyys ei useinkaan hyväksy sitä, että joku saa vastikkeetta mitään. Se on surullista ja tyhmää sillä toipuessaan autettu yleensä "maksaa" saamansa avun takaisin tavalla tai toisella.
 

En silti sälytä vastuuta toipumisesta toisten niskoille. Vaikka masennus aiheuttaa lamaavaa tahdottomuutta, niin silti sairastuneella itsellään on suurin vastuu omasta toipumisestaan. Parantuminen ja toipuminen vaatii siirtymistä sille kuuluisalle epämukavuusalueelle jossa joutuu kohtaamaan itsensä. Siihen itsesäälin ja surkeuden panssariin on ihan itse lyötävä rako ja apua - vaillinaistakin - on otettava vastaan sieltä mistä sitä saa. Ja parhaimpia auttajia minulle olivat lopulta ystäväni ja läheiseni. He aktivoituivat siinä vaiheessa kun tulin näkyväksi sairauteni kanssa. Kyllä se tietysti jonkinlaista rohkeutta vaati, mutta se kannatti; minulla ei ole yhtään ikävä niitä itsesäälinsekaisia tunteita joita koin kun yritin olla niin kuin muutkin.
 

Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että jossain mielessä masennus on parasta mitä minulle on tapahtunut. Ei se toki siltä tuntunut niinä aamuina kun mietin, että keittäisinkö puuroa vai ampuisinko itseni. Masennus on kuitenkin pakottanut minut etsimään elämää ja sen tarkoitusta intensiivisemmin ja se on tehnyt myös minusta herkemmän tarttumaan iloon ja onneen silloin kun sitä on tarjolla. Minä en juurikaan nykyään enää epäröi silloin kun elämä avaa tilaisuuksiaan. Teen ratkaisuja ja päätöksiä hyvinkin nopeasti ja siitäkös tädit saavat syyn haukkoa henkeään. Koskaan ei tiedä milloin viimeinen seitsemän sekuntia alkaa joten on syytä ottaa se kakkupala heti. 
 

Nyt se on ohi ja elämä on tässä. Se voi uusiutua, mutta en suostu pelkäämään sitä. Jos se uusiutuu niin tiedän miten toimia. Ja jos joku pelkää tai karttaa minua sen vuoksi niin mitä sitten? Niin kauan ei ole hätää kun vettä on enemmän kuin paskaa, ja hyviä ihmisiä on yksikin enemmän kuin pahoja.


Toipumiseni joutui karmeimpaan tulikokeeseen viime syksynä kun lapseni surmasi itsensä. Olin julkaissut ensimmäisen postaukseni masennuksesta kun se tapahtui. Se ei silti ole mikään sankaritarina, että olen selvinnyt suruni keskellä masentumatta. Se mitä suru on aiheuttanut on sitten kokonaan toinen juttu. Totean vain, että surun poteminen - ja myös siitä aiheutava sairausloma - on yleisesti hyväksyttävämpää kuin vaikkapa masennuksen. Siitäkin huolimatta, että molempien oireet ovat hyvin samankaltaiset.
 

Nyt tämä sarja loppuu. Olen sanonut sen mitä minulla on sanottavaa enkä halua jäädä kieriskelemään siinä, että olen sairastanut masennuksen. Ei ripuliakaan vatvota enää sen jälkeen kun ruoka alkaa pysyä sisällä. Masennus pysyy parhaiten loitolla kun elää elämäänsä ja menee eteenpäin. Jos jää tuleen makaamaan niin kuoleehan sinne.
 

Nyt minä pakkaan laukkuuni kisakengät ja lähden Bostonin maratonille ja olen ihan saatanan ylpeä siitä, että olen yksi niistä 33 suomalaisesta jotka selvittivät tiensä sinne. Bostonin jälkeen aion elää sellaisen elämän jota kukaan ei usko :)
 

Kiitos kaikille - erityisesti oranssimustille - jotka minua ovat auttaneet.


Äeti, sellainen elämä, että sen voisi kirjoittaa näytelmäksi, 
mutta jos sen kirjoittaisi, se olisi mahdoton näytellä, 
mahdoton esittää, eikä sitä kukaan katsoisi, 
eikä arvostelija uskoisi, ei vapaaehtoisesti.

Äeti, sellainen elämä, että se on pakko elää, jotta se tulisi todeksi.

- Juice  Leskinen 


https://m.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän anmarirytila kuva
Anmari Rytilä

"...jossain mielessä masennus on parasta mitä minulle on tapahtunut."

Minäkään en antaisi omia kokemuksiani pois, mutta uudestaan en haluaisi elää, en hitto vie. Ennemmin kuolisin.

Ilman kokemuksiani minä en olisi nyt minä. Ilman synnytystuskia en olisi syntynyt siksi mikä nyt olen.

Kiitos kun kirjoitit "mäsennyksestäsi", riemullista matkantekoa uusissa
luovissa seikkailuissa ja vivahteissa!

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset