*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 21: Isänpäivä on peruutettu

  • Osa 21: Isänpäivä on peruutettu
  • Osa 21: Isänpäivä on peruutettu


Isä, täällä on kylmä. Täällä ei ole ketään muita ihmisiä ja kaikkialla on pimeää. Aina välillä joku liikuttaa minua, kukaan ei koske ja sitten tulee taas hiljaisuus. Eikä kukaan vastaa kun kysyn.
 

Palasin rogaining-kisasta kotiin. Minulla oli hyvä mieli ja hyvä olo. Olin toteuttanut jälleen yhden unelmani ja tuntui, että painajaiseni olivat takanapäin. Masennuskin oli joku kaukainen asia menneisyydestä. Suihkun ja aamiaisen jälkeen pääsisin nukkumaan. Oli lauantai. Seuraava päivä olisi isänpäivä.
 

"Poikasi on kuollut. Kaikki on ohi." luki puhelimessani olleessa viestissä. Olin aina luullut, että tuollaiset uutiset kerrotaan kasvotusten jo pelkästään siksi, että on joku johon tukeutua heti. Että on joku joka ottaa kiinni jos putoaa. Mutta ei ollut ketään. Koskaan en kai ole ollut niin yksin kuin sinä hetkenä.
 

Olin epäuskoinen, katkerakin. Ihminen tarttuu aina johonkin, ja tuolloin se jokin oli toive siitä, että lapseni kuolema olisi ollut kaunis ja luonnollinen. Mutta se oli ruma ja luonnoton. Aina kun lapsia kuolee niin se on luonnotonta. Samaan aikaan kun minä olin juossut onnellisena numerolappu rinnassani makasi lapseni ruumishuoneella. 
 

Kun poikani syntyi, kutsuin häntä pikku-intiaaniksi. Hän nukkui rintaani vasten ja tuhisi hengittäessään. Enää hän ei hengittänyt. Olisin antanut mitä vain jos hän olisi saanut vielä yhden lisäminuutin elämää. Että olisin voinut vielä kerran nähdä, koskea ja sanoa viimeiseksi sanakseni hänelle jotain muuta kuin "moro."
 

Olen joskus sanonut, että elämä ei ole mikään demokratia. Usein mietin, että miksi juuri silloin, kun luulee selviytyneensä jostain vaikeasta, elämä heittääkin pöytään sellaisen kakkupalan jota ei suurisuisinkaan pysty nielemään. En minä sitä sano, että mikään elämäni vastoinkäymisistä olisi tullut täytenä yllätyksenä, mutta juuri masennuksesta toipuneena oman lapsen itsemurha oli jotain sellaista johon juuri sillä hetkellä en ollut varautunut.
 

Samalla minua hävetti, että olin ajatellut jo tilastollisestikin olevan mahdollista yhdelle lapsistani tapahtuvan jotain kauheaa, koska heitä oli kolme. Lasten - varsinkin poikani ikäisten - kuolemassa ei ole maailmanlaajuisesti mitään tavatonta. Lähi-Idässä ja Välimeren rannoilla heitä kuolee kuin kärpäsiä. Naiivisti olin kuvitellut, että tyttäreni joutuminen aikoinaan raiskatuksi olisi ollut ihan riittävä onnettomuus meidän hyvinvointiyhteiskuntamme ja kohtuudenkin mittapuilla mitattuna. Miten väärässä olinkaan ollut taas kerran. Miten jumalauta elämä voi olla niin saatanan epäreilua!
 

Äkkiä kaikki: masennuksesta toipuminen, mielenterveys, asema yhteiskunnassa ja kaikki muu tuntui täysin merkityksettömältä. Ainoastaan juokseminen oli edelleen tärkeää. Sehän se on aina. Olen kuullut usein arvostelua siitä miten asioita priorisoin - ja tulen kuulemaan! Juokseminen on silti aina tärkeää sillä se on metafora elämälle ja selviytymiselle.
 

Kaiken surun ja tuskan keskellä olin hädissäni siitä, että uusiutuuko masennus ja miten tämä kaikki vaikuttaa harjoitteluuni, elämääni ja valmentautumiseeni. En minä olisi halunnut vaihtaa hyvää ja voimakasta elämänvaihettani murskaavaan suruun. Erittäinkin kun siitä oli ollut niin pitkä aika kun olin viimeksi ollut onnellinen ja olin hyvää vauhtia menossa kohti suurinta unelmaani juoksijana: Bostonin maratonia.
 

Minulla oli syyllinen olo. En voi väittää, että olisin ollut sokea sille mitä poikani elämässä tapahtui, mutta liian paljon olin ollut viimeisen kohtalokkaan vuoden oman sairauteni vankina kykenemättä antamaan hänelle sitä tukea mitä hän olisi tarvinnut. Ja kun lopulta toivuin ja vahvistuin ja olisin kyennyt auttamaan, niin äkkiä se olikin liian myöhäistä. Koskaan - missään asiassa - ei pitäisi odottaa huomiseen tai edes seuraavaan hetkeen sillä ikinä ei voi tietää milloin se viimeinen seitsemän sekuntia alkaa.
 

Mietin myös kuinka paljon oma sairauteni oli ollut vaikuttamassa siihen miten poikani kadotti otteen elämästään. Isänä minun pitäisi kaiketi olla esimerkki lapsilleni. Voin vain kuvitella millainen esimerkki on elämänhaluton ja masentunut vanhempi. Olinko minä osaltani sairastuttanut lapseni johonkin sellaiseen josta ainoa ulospääsy oli kuolema.
 

Olinko minä opettanut hänelle liian kouriintuntuvasti äärimmäisen tavan elää niin hyvässä kuin pahassakin. Rohkeuden ottaa riskejä, heittäytyä ja uskoa välillä sokeasti omiin mahdollisuuksiinsa. Koin aikoinaan onnistuneeni isänä kun poika raivasi tiensä tunkkaisesta miekkailusalista maajoukkueeseen ja EM- sekä MM-kisoihin. Samalla mietin, että tulinko tietämättömyydessäni kasvattaneeksi hänestä itsestään piittaamattoman tappokoneen. Miekkailussa taitaa kuitenkin lopulta olla kyse vain siitä, että tappaako vai tuleeko tapetuksi. Minun lapsesi tuli tapetuksi.
 

Poikani kuoleman jälkeen elämääni tuli äkkiä paljon ihmisiä jotka voi jakaa karkeasti hyviin ja pahoihin. Pahat tulivat ja ottivat osaa. Yhtäkkiä poikani oli ollut kaikille läheinen. Mitä sitten, että siitä oli vierähtänyt kolme vuotta kun he viimeksi olivat tavanneet hänet kasvotusten. He toivat minulle suklaata ja halusivat kuulla kaikki yksityiskohdat kuolintavasta. Sitten he kauhistelivat tapaa jolla hän oli kuollut. Sen jälkeen sain useasti kuulla miten se olisi pitänyt estää. 
 

He myös tiesivät miltä minusta tuntuu sillä heillä oli ollut aivan samanlaista silloin kuin heidän kissansa kuoli. Sain myös kuulla kuinka vaikeaa heillä itse asiassa nytkin oli, mutta elämä kuulemma on sellaista. Minun sen sijaan pitäisi unohtaa kaikki tapahtunut, piristyä ja jatkaa elämääni. Tehdä jotain kivaa.
 

Hyvät ihmiset tulivat ja toivat nenäliinoja ja jotain ruokaa. Istuivat vieressäni ja olivat hiljaa. Kuuntelivat eivätkä tivanneet minulta sitä miten aion tästä jatkaa. Joku heitteli roskiin niitä helvetin kukkalähetyksiä ja joku valvoi kanssani niitä unettomia öitä - minuutti kerrallaan. Hyvät ihmiset olivat juoksijoita. Juoksijat tietävät miltä se tuntuu kun sattuu. Juoksijat vain laukkaavat askel kerrallaan ja pitävät turpansa kiinni. Sitkein heistä juoksee vieläkin rinnallani.
 

Kesti tuskastuttavan kauan ennen kuin saimme ruumiin luoksemme. Olisimme halunneet sen heti, mutta viranomaiset ovat viranomaisia. Ja sitä paitsi heille kyseessä oli vain kuollut poika - meille lapsi, jonka arvoa ja merkitystä ei voi mitata millään. Arkun päällä oli lappu: "Vainaja ei katsottavissa." Minulle siellä ei ollut mikään vainaja vaan oma lapseni. Sama spartalainen, omapäinen ja vähäeleinen poikani. Voi poikani minkä teit!
 

Viikkoa myöhemmin lähdimme viemään pojan tuhkaa viimeiselle matkalle. Mukaan myrskyävälle merelle lähti pikkuveljen tekemä saattoalus jonka matkustajina oli tonttu ja laivakissa. Sinne ne lähtivät - kohti Hyväntoivonniemeä. Sitten se oli ohi. 
 

Poikkeuksellisesti pyydän, että tätä tekstiä ei kommentoida millään tavalla. Tekotapa ja sitä edeltäneet tapahtumat kertovat, että hän oli harkinnut itsemurhaansa pitkään. Se olisi voitu estää, mutta lopultakin kaikki jälkiviisaus on turhaa. Tapahtunut mikä tapahtunut ja sen tosiasian kanssa minä ja pojan läheiset sekä ystävät jatkamme elämäämme. Itsemurha ei ole koskaan kenenkään syytä ja ihmisten on turha toistella sitä vain jotakin sanoakseen. Kyllä minä sen tiedän sanomattakin, mutta siitä huolimatta isän sydämessä viuhuu syyllisyyden ruoska.
 

Joitakin viikkoja ennen kuolemaansa puhuin poikani kanssa. Hän kertoi minulle Oldboy -nimisen elokuvan soundtrackista joka häntä oli puhutellut. Myöhemmin hän lähetti minulle seuraavan viestin:

 

"Tossa on siitä oldboysta ainakin oma lempikappale, mut on se soundtrack muutenkin ihan mun makuun."
 

Yleensä pojan viestit olivat kolmen sanan mittaisia, mutta laulaahan joutsenkin kuollessaan kauniisti... kuulemma.

https://m.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset