*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 20: Hullu, mutta terveeksi julistettu

  • Osa 20: Hullu, mutta terveeksi julistettu

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.
 

Oli lokakuu 2015 ja minä elin kevättä. Olin kaksi kuukautta ollut täysin oireeton ja varsin onnellinen siitä, että kuluneiden kymmenen kuukauden aikana olin onnistunut tekemään juuri oikeat asiat parantumiseni edistämiseksi.
 

Olin ensinnäkin edellisenä syksynä hakeutunut hoitoon sairauden akuutissa vaiheessa. Sairaalassa viettämäni viikot olivat tarpeellinen pysäyttäjä jolloin pystyin rauhassa punnitsemaan omaa tilaani.
 

Olin myös liikkunut koko ajan - urheillutkin. Ennen kaikkea aerobisella liikunnalla oli ollut merkittävä osuus kyvylleni prosessoida asioita masentuneenakin.
 

Olin käsitellyt sairauttani kirjoittamalla. Seitsemän kuukauden sairauslomani aikani kirjoitin itselleni kysymyksiä, miksi olin sairastunut ja miten se vaikutti elämääni. Lopulta ne selvitettyäni olin myös alkanut kirjoittaa vastauksia siihen miten tästä voi jatkaa eteenpäin.
 

Myös se, että en saanut sairaalajaksoni jälkeen juurikaan mitään hoitoa tai terapiaa, koitui ehkä lopulta onnekseni sillä jouduin tukeutumaan ystäviini ja sitä myöten tulemaan näkyvämmäksi sairauteni kanssa - myös itselleni. Niiden seurauksena aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Ja se jos mikä on avain masennuksesta toipumiselle.
 

Ainoan virheen tein siinä, että en aloittanut lääkitystä ollessani sairaalassa. Olisin kenties välttynyt siltä neljän kuukauden pahoinvoinnilta joka keväällä oli ollut vallalla. Ehkä siten olisin toipunut oireettomaksi ja lääkkeettömäksi neljä kuukautta aiemmin, mutta lopultakin se oli silti toisarvoista.

 

Vuosi aiemmin oli myös ollut lokakuu jonka luulin jatkuvan koko lopun elämäni. Ja minä olin ajatellut loppuelämäni olevan enää kuukausien mittainen. Nyt elin hetkessä ja tiesin niiden hetkien jatkuvan vuosia. Päiväni, arkeni ja viikkoni jaksottuivat mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ja tunsin itseni tasapainoiseksi.

 

Fyysinen kuntoni oli terävämpi kuin vuosiin. Parissa kuukaudessa olin päässyt takaisin sille kuntotasolle joka minulla loistoni päivinä oli. Unella, säännöllisellä ja riittävällä ravinnolla sekä täydellisellä lääkkeettömyydellä oli merkittävä osuus kunnon parantumisessa. Toki olin myös treenannut tasapainoisemmin ja terveemmin kuin aikoihin.

 

Juoksin iloisia ja lennokkaita peruskestävyyslenkkejä. Olin rento, voimakas ja iloinen siitä, että viikon päästä alkaisivat Bostonin maratonille tähtäävät vauhtikestävyysharjoitukset. Äkkiä elämäni oli muuttunut tihkuvan puron sijaan vuolaaksi virraksi. Mitä enemmän tein asioita, sitä enemmän minulle tuntui aukeavan mahdollisuuksia.

 

Edes yksitoikkoinen ja puuduttava työni hiekkapuhaltajana ei saanut mieltäni matalaksi. Minä jopa pyysin taas kerran esimieheltäni, että voisinko saada siirron mielekkäämpiin tehtäviin. Ajatus kulki kirkkaana ja selkeänä töissäkin. Työpäivän jälkeen olin energisempi kuin vuosiin. Tuntui siltä kuin vuorokauteeni olisi tullut lisätunteja.

 

Sitten isänpäivää edeltävänä perjantaina minua pyydettiin varamiehen ominaisuudessa rogaining-joukkueeseen. Osallistuminen kisaan oli ollut pitkää unelmani, mutta lähes suunnistustaidottomana en aiemmin ollut uskaltautunut mukaan. Nyt kuitenkin varsinaiset kisaajat olivat yksi toisensa jälkeen sairastuneet joten minunkin panostani tarvittiin. Pitkästä aikaa minä en ollut porukan kipein.

 

Kiitos pitkän lepo- ja peruskuntokauden, itse kisa oli minulle lastenleikkiä. Kahdeksan tunnin aikana etenimme osin vaativassakin maastossa yli 50 kilometriä ja keräsimme varsin paljon etsittävistä rasteista saatavia pisteitä. Minusta ei varsinaisesti ollut juuri mitään apua joukkueellemme, mutta nautin joka hetkestä jonka yhdessä juoksimme.

 

Juostessani läpi öisen Tampereen olin onnellinen, että jälleen kerran sain toteuttaa yhden unelmani. Unelmat ja painajaiset toteuvat harvoin. Minä sain kokea sinä yönä molemmat. Kisan jälkeen puhelimessani odotti kammottavin viesti minkä ihminen voi saada. Onneksi avasin sen vasta palkintojenjaon jälkeen kotonani, sillä minä todella tarvitsin niitä ilon ja onnen hetkiä joita kisan jälkeen koin.

 

Elämä osaa olla ironinen. Jälleen kerran se sanoi, että ähäkutti! Luulitkos piruparka selvinneesi tästä kaikesta näin helpolla?

 

https://m.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Jussi

Tämähän on jo jänityskertomuksen aihe. Tuohon pahaan viestiin on vaikea ottaa kantaa- toivottavasti senkin pahan voitat.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset