*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 19: Jälkeen Hampurin

  • Osa 19: Jälkeen Hampurin

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.
 

Elämässä koitti taas kevät. Matkustelin ja nautin elämästä niin hyvin kuin pystyin. Muutama viikko Hampurin maratonin jälkeen palasin töihin. Minulle tuli enää harvoin ahdistava tai masentunut olo - ilmeisesti juurikin lääkityksen ansiosta. Vedin siis hyvällä halulla sitä samaa myrkkyä mitä lentoperämies Andreas Lubitzillekin oli syötetty.
 

Hyvästä olosta huolimatta lääkitys tuntui luonnottomalta. Minulle oli sanottu, että sitä pitäisi jatkaa vähintään puoli vuotta masennusoireiden kadottua. Itse olin toista mieltä ja koin tuollaisen kehotuksen vain lääkärin keinoksi mennä alitse siitä mistä aita on matalin.
 

Aivan samoin kuin lääkärit ovat aina olleet valmiit siihen ihmiskokeeseen jossa minulle syötetään erilaisia lääkkeitä, niin myös minä testasin kesän 2015 aikana ajoittain, että pärjäisinkö ilman lääkitystä. En pärjännyt. Olin kuitenkin päättänyt lopettaa sen heti kun mielialani stabiloituisi.
 

Koska juokseminen tuntui taaperrukselta niin keskityin enemmän voimaharjoitteluun. Maratoonariystäväni ryhtyi treenauttamaan minua. Hän teetti minulla laatimaansa ohjelmaa jonka ansiosta voimantuottoni ja kehoni kontrollointi parani. Toki meidän toimintamme aiheutti pahennusta salin palkattujen personal trainereiden keskuudessa. He olisivat varmaan mielellään maksusta panneet minut tekemään etunojapunnerruksia ja hauiskääntöjä sen sijaan, että joutuivat katselemaan vierestä kuinka tuo sadomasokisti hyppyytti minua levytanko hartioillani.
 

Aloin uudestaan tuntea kehon omakseni ja sen myötä myös mieleni eheytyi entistä enemmän. Keskittymiskyky ja taito elää hetkessä palautui. Kyky kirjoittaa - muutakin kuin terapiatekstiä - alkoi nostaa päätään. Pystyin myös katkaisemaan sen negatiivisten ajatusten kehän joka ajoittain pyrki vallalle. Ennen kaikkea se kiima, joka vaatii juoksemaan, alkoi nousta. Sitä lisäsi Bostonin maratonorganisaatiolta saamani kirje jossa oikeuteni osallistua ko. kisaan vahvistettiin. Alkusyksystä olin niin vahva, että pystyin lopettamaan lääkityksen.
 

Mielialalääkityksen lopettaminen on varsin kaamea prosessi kaikkien muiden paitsi psykiatrien mielestä. Seuraava Hippokrateen valan vannonut, joka lääkitystä määrätessään vähättelee vieroitusoireita, saa minulta turpaansa! Ihan oikeasti!
 

Hikoilua, unettomuutta, pelkotiloja, harhoja ja epätodellista oloa. Välillä teki mieli juosta pää edellä päin seinää tai ampua joku, että se sietämätön olo loppuisi. Minulla oli kuitenkin se etu, että sain ja uskalsin puhua ystävilleni tuntemuksistani. Siis juurikin niistä missä ihon alla tuntuu olevan matoja ja jokainen vastaantulija ärsyttää. Kenties Andreas Lubitz oli juuri tuollaisessa olotilassa ohjatessaan Airbusin päin vuorenseinämää.
 

Minulle kyllä sanottiin, että lääkitys pitäisi lopettaa pikkuhiljaa, mutta en minä malttanut. Halusin ehtiä tekemään ehjän peruskuntokauden ennen kuin varsinainen harjoittelu Bostonia varten alkaisi. Niinpä minä siedin sen kolmen viikon kylmän kalkkunan. Mutta sitten se loppui ja elämä alkoi.
 

Normaali elämä oli huikeaa. Osasin todella nauttia normaalista uni- ja ateriarytmistä sekä siitä että päivittäisten rutiinien suorittaminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnistuksia. Ennen kaikkea olon teki helpoksi se, että ajatukset kulkivat kuin kaarnaveneet purossa: ne vain tulivat ja menivät enkä minä enää muistanut pyörrettä jossa olin vielä vuosi aikaisemmin ollut.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset