*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 18: Se juoksu joka muuttaa kaiken

  • Osa 18: Se juoksu joka muuttaa kaiken

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.

 

Hampurin maraton 26.4.2015

Numerolappu rinnassa olen aina irti todellisuudesta ja unohdan kaiken sen mitä olen, ja olen joskus ollut. En ajatellut sitä, että minut oli aika vahvasti mielialalääkitty. Tiesin sen vaikuttavan suoritukseeni. Lääkityksen epämiellyttävä sivuvaikutus tuntui mm. jalkojen sätkimisenä nukkuessani ja olinkin pari kisaa edeltävää yötä hotellissa hauskuuttanut huonetovereitani juoksemalla unissani.
 

Ilman ystäviäni ja kavereitani alkuperäisestä tavoitteesta luopuminen olisi saattanut olla kruunu tappiolle. Peruuttelu vaikutti ikävästi juoksussa tarvittavaan tahtoon. Itsesäälikin pyrki pintaan. Olisi ollut niin helppo alkaa lipsua juoksuohjelmastaan ja juosta vain sitä vauhtia mikä tuntuu hyvältä. Olisi ollut niin helppoa pysyä vain sillä mukavuusalueella. Ja olisin pysynytkin jos elämässäni ei olisi ollut niitä muutamaa juoksevaa ystävää jotka olivat toista mieltä! En minä voinut pettää heitä. Minä tiesin, että kotona Suomessa he istuivat live-seurannan ääressä irtokarkkipussin kanssa ja jännittivät, että tulenko ajoissa väliaikapisteille.
 

Oikeastaan vasta ihan viimeisissä Hampuria edeltävissä vetotreeneissä minulle alkoi tulla onnistumisen kokemuksia. Minussa alkoi taas herätä juoksun suhteen sellainen utelias ja nälkäinen fiilis. Siitä huolimatta viimeiset viimeistelylenkit eivät antaneet mitään vihjettä kunnosta - päinvastoin. Päivää ennen kisaa juostu aamulenkki oli sykkeiden puolesta sitä samaa paskaa mitä aiemmatkin, mutta muuten fiilis oli kuin kevätvarsalla.
 

Näillä spekseillä lähdettiin matkaan. Vaikka olin peittänyt vain kehoni strategisimmat kohdat niin vaatetta oli taas kerran liikaa, mutta vähemmillä kuteilla ei voi juosta, ainakaan Saksassa. Lähtökarsinaan meno oli niin tarkkaan ajoitettu, että en ehtinyt edes tehdä alkuverryttelyä. Muutenkin vitutti se ihmispaljous. Ilma oli synkkä. Olisin kaivannut aurinkoa mielialaani kohottamaan, mutta lopulta oli hyvä, että se ei juurikaan näyttäytynyt.
 

Tiesin kokemuksesta miten lääkitys vaikuttaa kisavauhtiseen juoksuun. Siksi minulla olikin tarkoitus juosta rauhallisesti ja voimia säästellen, mutta arvaattekos kuinka kävi? Lähtöruuhkan jälkeen autopilotti meni päälle ja 4.30 kilometrivauhdista hidastaminen tuntui matelulta. Tossu oli syönnillään eikä minulla ollut mitään käsitystä ympäristöstä. Menin Reeberbahninkin läpi ihan laput silmillä. Pelkäsin sitä katkeamista minkä lääkitys saattaa aiheuttaa jos vauhti on liian kova.
 

Minulla ei ollut muuta suunnitelmaa kuin juosta pari kolme kilometriä jarrutellen ja sen jälkeen sykkeiden mukaan niin, että varmasti tiedän jaksavani maaliin asti. Alun pitkissä alamäissä tein ainoan suunnitelman muutoksen ja päätin juosta koko matkan vain vauhtia tarkkaillen. Voi olla, että siten sähläsin loppukirini, mutta lopultakin maratonin juokseminen on aina jokin "suuri tuntematon" eikä lähtöviivan tuntemuksista voi koskaan ennustaa mitä viimeisellä kympillä tapahtuu.
 

Kolmeenkymppiin asti jaksoin pitää vauhtia yllä, mutta sitten alkoi väsymys painaa. Olisin halunnut hidastaa ja jopa keskeyttää, mutta se olisi tarkoittanut, että en saa maalissa osallistujamitalia. Edellisenä päivänä olin käynyt katsomassa sitä. Siellä se oli näytillä kauniina ja kiiltävänä maratonexpon vitriinissä ja minä HALUSIN saada sen! Aloitin kamppailun itseni kanssa.
 

Ensin ajattelin juoksevani vain vauhdista välittämättä maaliin, mutta sitten katsoin kellosta, että jos pystyn juoksemaan alle viiden minuutin kilometrivauhtia loppuun asti niin se perkeleen Bostonin karsintaraja alittuu! Ja niin minä aloin juosta henkeni edestä.
 

Vauhti painui välillä luvattoman hitaaksi ja silloin lähdin roikkumaaan jonkun peesissä. Edelleen sain välillä kilometrivauhdin kiihtymään 4.30 haminoille, mutta voima alkoi kadota jaloista. Neljä kilometriä ennen maalia seurakaverini meni minusta ohi ja sanoi ne kaksi tärkeintä sanaa mitä tuossa tilanteessa pitikin sanoa: Hyvä Jussi!
 

Niin ne osat vaihtuu. Muistan kuinka vielä edellisen syksyn testijuoksuissa, ennen sairaalaan joutumistani, olin saanut pidettyä hänet selkäni takana. Kaverin onnistumisesta sain kuitenkin voimaa ja tiesin, että jos nyt annan periksi niin me ei nähdä maalissa. Yritin lisätä vauhtia, mutta ei se onnistunut. Yritin silti. Viimeiseen juomapisteeseen asti tein kaikkeni virkistäytyäkseni.
 

Mitään muuta ongelmaa minulla ei ollut kuin kaiken tahdon tappava väsymys. Kaksi viimeistä kilometriä yritin ohitella edellä meneviä ja yritin hakea peesiä, mutta kenenkään kanssa askeleet eivät sopineet yhteen.
 

Sitten se loppusuora aukesi ja näin maalin yläpuolella olevan kellon ja tiesin, että nyt tulee ennätys. Maalialueen punainen matto sokaisi minut hetkeksi. Kun yli kolme tuntia tuijottaa harmaata asfalttia niin kontrasti oli melkoinen.
 

3:18:54 - kuusi minuuttia ja kuusi sekuntia oli marginaali joka siihen Bostonin karsintarajaan jäi. Kuolemantuomio oli kumottu ja minä huusin kädet pystyssä elämänilosta. Tuuletin saavutustani yli viikon. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta vaatimattomuus ei ole koskaan kuulunut hyveisiini.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän TimoHmyl kuva
Timo Hämylä

Varmasti yksi elämäsi onnellisimmista päivistä; ja mihinkä ajankohtaan se osui masennuksenkin kannalta!
Hampuri on kiva kaupunki. :)

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset