*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 17: Jos jalat ei jaksa niin pää jaksaa

  • Osa 17: Jos jalat ei jaksa niin pää jaksaa

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.
 

Minä söin lääkkeitä ja juoksin ja valmensin juoksijoita. Minulle alkoi palautua kykyjä jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Pystyin lukemaan, joskin unohdin lukemani lähes samantien. En kuitenkaan antanut sen häiritä vaan luin edelleen. Kuuntelin paljon elokuvamusiikkia; mantramaisina toistuvat sävelkuviot helpottivat ahdistustani ja auttoivat minua ajattelemaan johdonmukaisemmin.
 

Minulla oli viikossa enemmän hyviä kuin huonoja päiviä. Hyödynsin kaikin tavoin lääkityksen tuomaa mekaanista toimintakykyä. Tein asioita jotka tuottivat minulle mielihyvää ja yritin olla ajattelematta sitä miten lääkitys vaikuttaa fyysiseen kuntooni. Kohonnut paino, vartaloon kertyvä neste ja sykkeen nousu aiheuttivat kuitenkin sen, että en tuntenut kehoani omakseni.
 

Niinä samoina päivinä eräs masentunut ja juokseva lentoperämies surmasi itsensä ja 150 ihmistä ohjaamalla Ranskan alpeilla koneensa päin vuorta. Syyt siihen - jos ne koskaan selviävät - ovat varmaankin ulkopuolisen mielestä varsin naurettavat, mutta minä pelästyin sillä minulla oli sama sairaus.


Tuon tapauksen jälkeen masennusta käsiteltiin taas kerran mediassa vakavana sairautena, mutta tästäkin oli seurauksena vain Robin Williams -ilmiö; Parin kuukauden päästä Andreas Lubitz oli muuttunut joksikin sekopääksi joka mielenhäiriössä lensi päin vuorta. 
 

Voi olla, että tuon tapauksen jälkeen kyseisen ammattiryhmän mielenterveyttä alettiin seulomaan hieman tiukemmin. Kenties kymmenen vuoden päästä myös muiden masennusta sairautena hoidetaan hieman yksilöllisemmin kuin nyt. Siihen asti - pahaa pelkään - reseptiterapia jatkuu.
 

En tiedä kuinka paljon Andreas Lubitzin tapauksessa toisten ihmisten asenne vaikutti siihen, että hän salasi pelkonsa eikä hakenut asianmukaista hoitoa - jos sitä ylipäätään oli edes tarjolla. En puolustele hänen tekoaan, mutta täytyy edelleen muistaa, että masentunut ei ajattele niin kuin terve, vaikka hän saattaa ulospäin vaikuttaa hyvinkin normaalilta. 


Ihmiset tekevät kummallisia juttuja. Olen maratoneilla nähnyt juoksijoita jotka lääkärin kiellosta huolimatta lähtevät jatkamaan matkaa vain siksi, että juokseminen on heille tärkeää. Ehkä Andreas Lubitz teki samoin lentämisen suhteen - kohtalokkain seurauksin. Ehkä hän pelkäsi maailmansa romahtavan jos joutuisi keskeyttämään. Samaa minä pelkäsin suhteessani juoksemiseen.
 

Joku voi pitää minua turhamaisena, mutta jos on tottunut olemaan 63-kiloinen, kiinteä ja nopea, niin niiden asioiden vastakohdat eivät tunnu kivoilta ja syövät itsetuntoa. Olette varmaan usein nähneet sosiaalisen median uutisvirrassa sankaritarinoita ihmisistä jotka ovat laihduttaneet kymmeniä kiloja ja juosseet sen jälkeen maratonin. Mutta olettekos koskaan lukeneet uutista ihmisestä joka lihoi vastaavan määrän lääkityksen vuoksi ja siten säilytti mielenterveytensä.
 

Minä valmistauduin juoksemaan Hampurin maratonia 69-kiloisena läskinä. Syksyllä olin ajatellut sen olevan The Juoksu - tapahtuma joka muuttaa kaiken. Sitä se ei nyt kuitenkaan olisi, mutta odotin sitä silti. Olin kuvitellut olevani paremmassa psyykkisessä ja fyysisessä kunnossa sinne mennessäni, erittäinkin kun olin kaikesta huolimatta melkoisesti panostanut harjoitteluuni. Mutta elämä ei todellakaan ole demokratiaa. Joka tapauksessa tiesin, että tulisin siellä tekemään jotain sellaista mihin ei monikaan mieleltään terveempi pysty.
 

Mietin myös kuinka oikein minulta oli ollut salata tämä kaikki. Olinko itse asiassa vahingoittanut itseäni ja läheisiäni sillä, että sairastamiseni oli vuosikausia ollut hyvin salamyhkäistä. Minä, jos kuka, tiedän ja tunnen avoimuuden ja puhumisen parantavan vaikutuksen. Siitä huolimatta pelkäsin - ja yhä edelleen pelkään - sairaudestani puhumisen sulkevan minulta monia ovia. Mietin myös kuinka paljon olin ruokkinut toisten ihmisten asenteita näyttelemällä, en normaalia, vaan tervettä, mitä en todellakaan siinä vaiheessa vielä ollut.
 

Minulla on pari juoksevaa ystävää joista oli tullut toipumisena aikana läheisempiä kuin kenestäkään muusta. Hassu juttu, vaikka lähes kaikilta muilta salasin sen mikä todella olin, niin noille kahdelle kerroin itsestäni ja elämästäni ihan kaiken.
 

Heidän suhtautumisellaan oli lopulta merkittävä osuus sille, että tulin kaapistani ulos. He eivät lässyttäneet tai karttaneet minua vaan suhtautuivat kuin keneen tahansa ihmiseen. He eivät pelänneet minun synkistävän heidän tai lastensa elämää edes silloin kun minulla oli huono päivä. Heidän seurassaan masennukseni oli yhtä tavallinen asia kuin laktoosi-intoleranssi. 
 

He olivat myös sitä mieltä, että päivän kunto ratkaisee Hampurissa eikä masennus. Ja että jos jalat eivät jaksa niin pää jaksaa ja päin vastoin. Sillä ajatuksella he auttoivat minua tekemään ne viimeiset avainharjoitukset ennen kisaa. Minä vain juoksin perässä ja huomasin jaksavani läskeistäni huolimatta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän marjattahalkilahtiblogituusisuomifi kuva
Marjatta Halkilahti

Onko Sinulta missään vaiheessa mitattu kilpirauhasen arvot?

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset