Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 15: Tinder ja terapeuttiluettelo

  • Osa 15: Tinder ja terapeuttiluettelo

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi  teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.

 

Näinä vuosina minua on kummastuttanut psykiatreissa se, että he näyttävät tekevän johtopäätöksiään todella olemattomista tiedoista. Lähes jokaisen vastaanottokäynnin aluksi jouduin täyttämään BDI-kyselyn jolla potilas itse arvioi omaa tilaansa vastaamalla ympäripyöreisiin kysymyksiiin: "Onko mielenkiintosi seksiin suurempi vai pienempi kuin ennen?" Milloin ennen? Mikä se ennen on? Jos ennen on kuukausi sitten niin kiinnostukseni on suurempi, mutta jos se on puolitoista vuotta sitten niin kiinnostus on pienempi. Ja sitten noiden kysymysten perusteella arvioidaan masennuksen taso. Yhdellä paperilla saadaan vaikea masennus muuttumaan keskivaikeaksi tai katoamaan kokonaan.

 

Pääsin jossain vaiheessa sairauslomaani - pitkän odotuksen jälkeen - psykiatrin vastaanotolle selvittämään mahdollisuuttani saada sähköshokkihoitoa. Minulla sattui silloin olemaan OK-päivä ja BDI-pisteeni olivat alhaiset. Niinpä sähköshokeista ei alettu sen enempää puhumaan. Lisäksi kuulin psykiatrilta, että niitä annetaan vain silloin kuin lääkehoito ei ole riittävää. Jotenkin minusta tuntuu, että masennuksen hoidossa ei tunneta sanaa "yksilöllisyys." Minä olin mielestäni riittävän monta kertaa pystynyt todistamaan, että lääkehoito ei sovellu minulle.

 

Sähkoshokkien sijaan minulle kerrottiin jälleen kerran, että voisin hakeutua yksityiselle psykoterapeutille Kelan tukemaan terapiaan. Minun pitäisi vain etsiä sopiva terapeutti ja kun sen löytäisin niin psykiatri lähettäisi B-lausunnon Kelaan ja saatuani sieltä päätöksen voisin aloittaa terapian.

 

Tuo on varmaankin varsin nerokas systeemi terapeuttien mielestä. Masentuneen näkökulmasta se on kuitenkin jälleen yksi käsittämätön asiamöykky. Täytyy muistaa, että mieleltään sairaan ihmisen aloite- ja toimintakyky ei ole ehkä kaikkein alttein etsimään sitä neulaa heinäsuovasta. Terapeuttien kirjo ja määrä kun on varsin valtaisa. 

 

Minä en edelleenkään käsitä miksei psykoterapiaa voi tarjota psykiatrisen poliklinikan tai muun vastaavan kunnallisen instanssin puitteissa, erittäinkin kun sitä yksityisesti tarjoavat valtaosin työskentelevät päivätyönään ko. paikoissa. Vai päteekö heihin se venäläinen sanonta: "Aina ei voi tehdä töitä - välillä pitää tienatakin."

 

Minun terapiaan pääsyni ei kariutunut kyvyttömyyteeni selvittää asioita, vaan terapeutteihin itseensä. Ilmeisesti yksityinen psykoterapia on niin hyvä bisnes, että he voivat valita potilaansa. Soitin eri terapeuteille kymmeniä puheluja joihin ei vastattu tai soitettu takaisin. Jätin puhelinvastaajiin lukuisia yhteydenottopyyntöjä, mutta kukaan ei ottanut yhteyttä. Ja jos joku vastasikin  niin hän yleensä kertoi, että ei ota enää sinä vuonna uusia potilaita (tämä tapahtui vuoden 2015 helmikuussa). Joskus taas luurin toisessa päässä oli sellainen terapeutti, että minulle tuli mieleeni: kummallakohan meistä se diagnoosi olikaan? Tinderillä ja terapeuttiluettelolla on hyvin paljon yhteisiä piirteitä; kummastakaan ei heru mitäänsanomatonta viestienvaihtoa kummempaa.

 

Kaikki tuollainen tehottumuus ja jopa suoranainen välinpitämättömyys on yleisesti aivan hyväksyttyä. En ole kenenkään kuullut julkisesti kritisoivan tätä toimintaa vaikka kyse saattaa joissain tapauksissa olla hengenvaarassa olevien ihmisten hoitamisesta. Hyväksyttäisiinkö sama toimintapa syöpään sairastuneiden kohdalla? Sinulla todetaan kasvain ja sitten kerrotaan, että etsi sopiva sädehoitola joka voi ottaa sinut potilaakseen niin Kela maksaa viulut.

 

Mutta jos ajatellaan, että olisin jäänyt jonkun terapeutin jonotuslistalle sillä optiolla, että saatan päästä hänen potilaakseen vuoden päästä. Voitaisiinko sitä verrata hoitovirheeseen jos sinä aikana epätoivoisena surmaan itseni; minähän EN ollut kieltäytynyt muusta kuin lääkehoidosta, mutta sitä muuta hoitoa - poislukien sairaalajaksoni - en saanut. Kuinka monelle masentuneelle käy sellainen vahinko, että he kuolevat odottaessaan pääsyä terapiaan. Toki tappio ei yhteiskunnan kannalta ole suuri, mutta yleisen inhimillisyyden ja ihmisyyden nimissä varsin arveluttavaa kuitenkin.

 

Lopulta päätin hoidollisissa asioissani tukeutua pelkästään työterveyslääkäriini, läheisiini ja ystäviini. Oloni oli kohentunut hetkeksi sillä, että ravitsemukseni oli saatu kuntoon, mutta taannuin hyvin pian takaisin synkkään olooni. Nukuin paljon jo siitäkin syystä, että nukkuessani en tuntenut ahdistusta. Mielialaani laski entisestään käyntini laktaattitesteissä joissa mitattiin fyysinen kuntoni ja sen tulos oli aika surullista luettavaa.

 

Aloin ymmärtää, että Bostonin karsintarajan alitus Hampurin maratonilla alkoi olla enemmän kuin epätodennäköistä. Siihen asti olin - kaikesta huolimatta - suhteellisen optimistisesti ajatellut, että kykenisin siihen. Tokikaan minulla ei ollut enää sitä kohtaan mitään intohimoista suhtautumistapaa. Juoksu oli kuitenkin ollut se minkä sitkeästi oli pitänyt minut elämässä kiinni.

 

Olin ollut useita kuukausia sairauslomalla ja olin ajatellut, että oloni kohenisi jo pelkästään sen vuoksi, että saan olla ikään kuin sapattivapaalla. Olin myös ajatellut todistavani, että masennuksesta on mahdollisuus toipua ilman lääkitystä. Se, että en toipunut todisti vain sen, että minun kohdallani masennus on patologinen sairaus eikä siis lopulta ole kovinkaan riippuvainen olosuhteista tai ympäristöstä.

 

Minulle ei yleisesti ottaen ole kovin vaikeaa myöntää olleeni väärässä. En minä ollut kiistänyt lääkehoidon hyötyjä, mutta vaakakupissa oli aina painanut ne sivuoireet jotka nostivat sykettäni ja tekivät juoksemisesta hitaampaa. Eikä lääkkeiden aiheuttama turvotus ole näistä vähäisimpiä.

 

Tiesin kyllä, että tulen lopulta kuolemaan mikäli en toivu masennuksesta ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ajatuksien kehästä. Yhtäältä en osannut kuvitella nauttivani elämästä mikäli en pystyisi juoksemaan niin kuin ennenkin ja toisaalta tajusin, että en tule koskaan pystymään juoksemaan niin kuin haluaisin, niin kauan kuin tämä kirottu sairaus jäytää minua.

 

Joku saattaa ajatella, että miksi en vain yksinkertaisesti ottanut itseäni niskasta kiinni ja aloittanut lääkitystä ja katsonut miten se tällä kertaa vaikuttaa juoksemiseen. Voihan olla, että sen negatiiviset vaikutukset olisivat lieventyneet ajan mittaan. Vastaus tähän on, että minä en pystynyt ajattelemaan johdonmukaisesti vaan kiersin sitä aiemmin kuvaamaani liikenneympyrää takertuneena siihen ajatukseen, että minulla on vain kyky juosta.

 

Lopulta kuitenkin tajusin, että tilanne ei voi jatkua näin vaan minun on tehtävä vaikea päätös.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

No mikähänse se oli ja ihan kurjaa tuo heitteille jääminen. Onkohan Ruottissa erilaista, sielä ainaki alkoholisteja huolehittaan paremmin.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset