Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 12: Sitten tuli torstai

  • Osa 12: Sitten tuli torstai

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.
 

Olin kaiken kaikkiaan kuusi tai seitsemän viikkoa sairaalassa. Minulla ei ole täsmällistä käsitystä sen ajan pituudesta. Viitenä päivänä viikossa lähdin aamuisin sairaalaan ja palasin sieltä iltapäivällä. Se iloinen Robin Williams, jonka tekin tunnette, alkoi pikkuhiljaa herätä minussa. Masentuneet, ahdistuneet, paniikkihäiriöiset ja muuten vain häiriöiset ihmiset pystyivät yhdessä luomaan positiivisen ja turvallisen ilmapiirin joka edesauttoi toipumistani.
 

Ihmisten kirjo oli todella moninainen: pahaan ylikuntoon ajautuneesta kamppailu-urheilijasta, opiskelijoihin, insinööreihin ja kotiäiteihin. Tuon joukon yhteinen nimittäjä ei ollut pelkästään psyykkinen sairastuminen vaan äärimmäinen herkkyys nähdä toinen ihminen ja tukea tätä omalla läsnäolollaan, suopeudellaan ja ystävällisyydellään. Vähän toista kuin se ulkopuolella ollut räntäsateinen Tampere, joka kasteli kenkäni ja sai huuleni sinertämään.
 

Itse hoitohenkilökunnan osuus muodostui pieneksi toivoni heräämiselle. Henkilökunta oli hyvin vähäeleistä. Minuun ei yritetty vaikuttaa mitenkään. Ei painostamalla, houkuttelemalla tai muutenkaan, vaan sain edetä aivan omien voimieni ja halujeni mukaan. Toki varsinaiset kontaktit henkilökunnan kanssa jäivät lyhyiksi ja pintapuolisiksi. En tiedä johtuiko se resurssipulasta, saamattomuudesta, tehottomuudesta, haluttomuudesta vai mistä. Niinpä me hullut sitten enimmäkseen keskustelimme ihan vain keskenämme.
 

Osaston lääkäri oli oikea lääkäri - eikä välttämättä ihan positiivisimmassa mielessä. Hän oli kyllä asiallinen ja kuunteli, mutta jotenkin minulle jäi tunne, että hänkin oli jäänyt jumiin johonkin "käypä hoito" -suositukseen. Koko sairaalassaoloaikani hän yritti "etsiä" minulle sopivaa lääkitystä. Käytännössä se tarkoitti sen perinteisen mielialalääkesetin läpikäymistä ihmiskoetyyppisesti. Kaikilla niillä oli sama sivuvaikutus: sykkeeni nousi epänormaalin korkealle. Juoksemisesta ei tule mitään jos leposyke pomppaa yhtäkkiä 30 lyöntiä suuremmaksi ja maksimisykettä ei enää pysty saavuttamaan.
 

Lopulta tuskissani pyysin lääkäriltä, että eikö hän voisi ottaa selvää miten masentuneita urheilijoita hoidetaan. Varmasti kaikki muut huoneessa olleet ymmärsivät mitä tarkoitin selväksi ottamisella. Hän ei tajunnut vaan vastasi: "Minulla ei ole oikeuksia päästä näkemään muiden kuin omien asiakkaideni potilaskertomuksia."
 

Lääkäritkin ovat kultia. Minä tarvitsen kerran kolmessa tai neljässä vuodessa antibioottikuurin ja jokaisella kerralla olen käynyt saman eeppisen väittelyn heidän kanssaan sen tarpeellisuudesta. En kiistä sen asian tärkeyttä, että antibioottien määräämiseen suhtaudutaan kriittisesti ja tiedostetaan niiden vaarat - mutta jos ihmisellä on kolmen vuoden välein tarve antibiootteihin... niin kamoon! 
 

Masennuslääkkeiden kohdalla sen sijaan lääkäreillä ei tunnu olevan mitään pidäkkeitä huolimatta siitä, että minulla on omakohtaisia kokemuksia niiden aiheuttamista haitoista. Yksikään lääkäri ei ole koskaan epäröinyt sellaisen reseptin kirjoittamista vaikka samalla kukaan ei ole minulle koskaan pystynyt tyhjentävästi kertomaan kuinka ne toimivat ja mitä ne parantavat. Niinpä minä taas kerran kieltäydyin lääkityksestä.
 

Minulla oli sairaalassaoloaikanani edelleen varsin paha olla myös fyysisesti. Tilannettani helpotti kuitenkin se, että en päivittäin joutunut pinnistelemään jossain normimoraaliakvaariossa. Vaativana persoonallisuutena minun oli vaikea hyväksyä itseäni ihmisenä ja minulla oli jatkuvasti pakonomainen tarve ansaita olemassaoloni. Sairaalassa tuota tarvetta ei ollut joten "tulehdus" pääsi rauhoittumaan.
 

Oloni helpottui silminnähden. Välillä olin niin rauhallinen, että pystyin jopa lukemaan. Toisaalta muistan myös tilanteen jossa ajankulukseni ajattelin täyttää ristisanatehtävää. Kymmenen minuuttia tehtävää tuijotettuani tajusin, että en muista mikä se Aku Ankassa esiintyvä hiiri on nimeltään. Pääsääntöisesti kuitenkin päiväni jäivät plussan puolelle, erittäinkin jos vertasin niitä tilanteeseen juuri ennen sairaalaan joutumista. Edelleen olin kuitenkin vain varjo entisestä enkä tavoittanut sitä olotilaa mikä minulla joskus oli ollut.
 

Mutta sitten tuli torstai. Heräsin ennen kuutta ja nousin ylös! Ehkä pieni juttu ihmiskunnalle, mutta suuri askel minulle. Minä en muistanut pitkään aikaan olleen sellaista tilannetta jossa olisin noussut sängystä ilman, että siihen liittyy joku kamppailu itseni ja omien kehää kiertävien ajatusten kanssa. 
 

Sinä aamuna minä kuitenkin vain nousin ylös! Sitten minä ajattelin, että voisin mennä aamulenkille. Ajattelin siis yksittäisen ajatuksen joka johti välittömään toimintaan. En kävellyt edestakaisin tai jäänyt jumiin wc-istuimelle tai peilin eteen hammastahnaa suussani vaan jokaista ajatusta seurasi teko. Minun ei tarvinnut miettiä kumpi kenkä laitetaan ensin jalkaan ja laitetaanko hanskat ennen pipoa. Minä vain pukeuduin helposti ja vaivattomasti.
 

Minulla ei ollut kiire ja aika ei ahdistanut minua. Tiesin, että 40 minuutin juoksun jälkeen on vielä riittävästi aikaa suihkussa käyntiin ja aamiaiseen, joten minun ei juostessani tarvinnut ajatella niitä. Aistin ilmaa, lämpötilaa ja ympäristöä enkä joka askeleella tuntenut jotain epämiellyttävää ja luovuttamiseen pakottavaa tahdottomuutta. Tunne oli ehkä monella tavalla samanlainen kuin lapsena koulussa, jolloin 15 minuutin välituntiin sai mahdutettua kokonaisen leikin. Elin hetkessä.
 

Kotiin palattuani kävin suihkussa ja tunsin oloni virkeäksi. Aamiaista syödessäni katsoin viestit ja vastasin niihin. Päivitin myös treenipäiväkirjan ja vilkaisin Facebookia, mutta kumpaakin vain yhden kerran. Ei minulla ollut tarvetta palata, palata ja palata ja palata ja vielä kerran palata edelliselle sivulle tai juuri kirjoittamaani viestiin ja lukea niitä uudestaan. Asiat vain poistuivat listalta sitä mukaa kuin ne tein ja poistuessaan ne vapauttivat aikaa ja energiaa muuhun.
 

Minulta ei puuttunut mitään ja kaikki tuntui hyvältä ja vaivattomalta. Ennen sairaalaan menoa ehdin vielä poikkeamaan kahvilla kauppahallissa. Kello yhdeksään mennessä minulla oli toistakymmentä positiivista onnistumisen kokemusta ja koko päiväni kulki selkeästi jäsenneltynä ja mielekkäänä. Sen täytyi näkyä ulospäinkin ja itse asiassa koin itseni eheänä, kokonaisena ja kauniina enkä kaivannut hyvän oloni täydentäjäksi mitään. Minä nautin itsestäni ja siitä, että kykenin tekemään yksittäisiä juttuja ilman, että ne kasvoivat käsittämättömäksi aika- tai asiamöykyiksi.
 

Ajattelin, että olisipa mainiota jos voisi elää noin. Vaikka seuraavana aamuna olin taantunut takaisin diagnoosini edellyttämään käytökseen ja tunsin itseni ikään kuin vaillinaiseksi, niin olin kuitenkin saanut häivähdyksen siitä millaista elämä voisi olla jos masennuksen saa hoidettua oireettomaksi.
 

Se tuntuu ihan hullulta, mutta minä olin nähnyt keskellä talvea pääskysen.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat