*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 9: Tankki tyhjenee

  • Osa 9: Tankki tyhjenee

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Kesä 2014 ei ollut kuuma, mutta pitkä. Mitä pidemmälle se kului, sitä vähemmän jaksoin kiinnittää huomiota elämään kuuluviin asioihin ja lopulta itse elämäänkin.
 

Työhöni, ja myös työpaikallani tapahtuvien asioiden suhteen, muutuin todella flegmaattiseksi. Olin entistä keskittymiskyvyttömämämpi ja ohitin myös kaikki epäkohdat joihin jo pelkästään yleinen inhimillisyys olisi vaatinut puuttumista edes keskustelun tasolla. Koin työtoverini ja esimieheni ärsyttävinä. Vetäydyin entistä enemmän pois toisten seurasta.
 

Olin jatkuvasti alavireinen, mutta kuvittelin sen johtuvan vain siitä, että olin ollut kaksi kuukautta murtuman takia juoksukiellossa. Tuona aikana toki pyöräilin ja liikuin muuten normaalisti. Mitään iloa en niistä kuitenkaan kokenut vaan suoritin ne velvollisuudentunnosta pitääkseni kuntoani yllä. Aivan samoin suhtauduin ruokaan. Minulla ei ollut minkäänlaista ruokahalua. Ajattelin sen kuitenkin johtuvan harjoittelun määrän ja intensiteetin laskemisesta kolmannekseen aikaisemmasta. 
 

Minä söin väkisin ja se vaati minulta melkoisia ponnistuksia, joten lopulta, lähes huomaamattani aloin jättää aterioita ja välipaloja väliin. Kun vatsassa ei ollut sulatettavaa ravintomöykkyä niin olo tuntui valheellisella tavalla kevyeltä. 
 

Kun kaikenlainen hallinnantunne ja hyvä olo katoaa liikunnasta ja koko elämästä niin keveys alkaa tuntua hyvältä. Itse asiassa ajauduin sellaisen harhan valtaan, että ehkä ruumis kykenee käyttämään polttoaineenaan pelkkiä omia rasvojaan. Todellisuudessa kehoni alkoi toimia säästöliekillä koska ei saanut tarvitsemaansa määrää kaloreita.
 

Yritin keskittyä juoksemisen korvikkeena kirjoittamiseen ja sainkin aikaiseksi pari käsikirjoitusta. Niidenkään valmistumisesta en silti kokenut mitään mielihyvää kuten ennen. Lähetin ne tuotantoyhtiöön, mutta en jaksanut tai viitsinyt kysellä niiden perään, ja sinnehän ne unohtuivat. Tuottajien työpöydät ovat yhtä äärettömiä kuin avaruus.
 

Jalka parani lopulta ja pääsin takaisin harjoittelemaan. Tiesin, että matka takaisin juoksukuntoon ja entisiin vauhteihin olisi pitkä. Lisäsin ravinnon määrää, mutta en saanut siihen tarvittavaa säännöllisyyttä. Lisäksi määrät eivät edelleenkään olleet riittäviä vaikka ne minusta tuntuivat valtavilta. Aloin unohdella entistä enemmän asioita ja minusta tuntui välillä, että en enää edes nähnyt kunnolla. Töissä - ja kaikissa muissakin paikoissa - olin entistäkin väsyneempi. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi, mutta en jaksanut hakeutua ihmisten seuraan.
 

Minulla oli haaveena juosta elokuussa Helsingissä kisavauhtinen maraton. Olin joka vuosi onnistunut juuri Helsingissä huolimatta siitä, että reitti ei ole kaikkein helpoin. Niinpä aloin harjoitella päämäärätietoisesti. Minulla ei ole juurikaan muistikuvia tuosta ajasta ja elämästä, tai elämättömyydestä. Joka tapauksessa sain kuukaudessa itseni sellaiseen kuntoon, että uskalsin testimielessä lähteä juoksemaan maratonin normaalia hitaammalla vauhdilla. Kisapäivänä sattui olemaan 32-asteen helle, mutta pystyin silti juoksemaan lähes suunnitelmani mukaan.
 

Selviytyminen tuollaisesta ja siitä seurannut henkinen sekä fyysinen hyvä olo lisäsivät uskoani selviytymiseen myös Helsingissä. Itse asiassa hellemaratonista seurasi sellaiset fyysiset superkompensaatiot, että koin olevani varsin hyvässä kunnossa. Olin täysin varma testilenkkien- ja vauhtien perusteella, että kykenen Helsingissä lähes samaan suoritukseen kuin vuotta aiemmin. Kenties jopa Bostonin maratonin karsintarajan alitukseen!
 

Sen ajatuksen ja unelman turvin surffasin sen harmaan meren aalloilla jollaiseksi elämäni oli muodustunut. Katsoin aurinkoon, sillä pidän auringosta, mutta unohdin, että elokuusta huolimatta elin lokakuuta. Unohdin myös, että käytännössä olin jo kuollut. Jos ihmisen pitää hengissä vain se, että hän juoksee, niin hän on kuollut.
 

Helsinki City Marathonista muodostui jonkinlainen käännekohta kaikelle - elämällekin. Epäonnistuin siellä täydellisesti. Starttia edeltävänä päivänä tunsin vielä voimaa ja hyvää oloa. Silti en saanut itse kisassa juoksuuni kevyttä askellusta tai rentoa tunnetta, vaan alusta lähtien kamppailin sen ajatuksen kanssa joka käskee lopettamaan. Nesteet eivät imeytyneet ja kymmenen kilometrin kohdalla tajusin, että peli on menetetty. 
 

Esplanadin puistoon asti jaksoin juosta pahoinvoinnista huolimatta, joskin vauhdit tippuivat melkoisesti. Sitten alkoivat nestehukasta johtuvat krampit: ensin pieninä perkeleinä ja sitten jalat lävistävinä sähköiskuina. Viimeiset 17 kilometriä olivat elämäni tuskaisimmat. Mielialaani laski vielä, että näin erään kilpakumppanini kuoleman. Hän makasi maassa ja toiset juoksijat yrittivät elvyttää häntä. Yleisö tuijotti tapahtumaa kuin Iltalehden lööppiä ja joku mies otti videolle sitä kuinka toisesta ihmisestä pakeni elämä - homo homini lupus.
 

Minä tulin kuitenkin maaliin. Aikaa meni yli neljä tuntia. Maratoonari ei jätä kesken sillä siitä seuraava itseinho ja epäonnistumisentunne on vaikeampaa kestää kuin fyysinen kipu.
 

Kisan jälkeen olin rikki. Kesti yli vuorokauden ennen kuin nestettä kertyi kehooni virtsattavaksi asti. Fyysiset kipukohtaukset tulivat tuolloin osaksi masennusta. Aluksi ajattelin niiden johtuvan siitä, että maratonilla olin rääkännyt kehoni äärimmilleen ja se kosti nyt kouristelemalla. Ne tulivat usein iltaisin kun olin väsynyt ja alakuloinen: kummallinen määrittelemätön kipu vatsan seudulla joka sai minut taipumaan hetkeksi kasaan. Ne jatkuivat pitkin syksyä ja lokakuisen SM-maratonin jälkeen ne alkoivat vaivata myös juostessa. 
 

Psyykkinen tilani oli tuohon aikaan todella hauras ja Helsinki City Marathonin jälkeen kirjoitin kenties kammottavimman treenipäiväkirjamerkintäni. Avautuminen tuntui kummalliselta, hölmöltäkin, mutta samalla myös vapauttavalta.
 

Vaikka se merkintä oli varsin kauhistuttava niin jälkeenpäin ajateltuna se oli myös perin merkittävä; Silloin ensimmäisen kerran kerroin rehellisesti - vaikkakin vain itselleni - sen mikä olin miehiäni ja miltä minusta tuntuu. Ne kaksi avua ovat myöhemmin olleet melkoisessa roolissa siihen, että lopulta toivuin oireettomaksi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän seppaeo kuva
Oskari Seppänen

Minusta on parempi puhua ääneen näistä asioista. Väitän, ettei miesten perinteinen yhdessä suut kiinni kärsiminen ole ainakaan vähentänyt elämänhallinnan muuttumisesta johtuvien masennusten ilmenemistä.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Jussi

Lopeta elämästäsi maraton kokonaan toistaiseksi, koska maratoonari ei näe yhtään mitään, vaan ainoastaan tossujensa kärjet, onko riittävästi tankattavaa, talkkia haaruvälissä, onko teipit kiinni nännin päissä, missä kaveri menee, mikä aika on nyt ja kaikki pääosin melkein asfaltilla.

Mene rauhassa metsään, kävele, tarkkaile luontoa, mene jäälle hiihtämään, jos jäätä on, mene pilkille ja ota termariin hiukan "lämmikettä". Käy Falkkullan eläintarhassa Hesan Malminkaaressa. Rentoudu klassisen musiikin ääressä. Napostele jotain sellaista, mitä olet aina välttänyt. Ota tykkäämäsi paukku ennen nukkumaan menoa noin klo 21. Ja heräät aamulla virkeänä.

Kertoo entinen maratoonari, voimistelija, painonnostaja ja yleisurheilija.

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen

Miksi lopettaisin. Maratonista ja siihen liittyvästä harjoittelusta on seurannut elämääni enemmän hyvää kuin huonoa. Entisenä maratooonarina et varmaankaan lähde kiistämään sitä etteikö kestävyysjuoksulla olisi positiivisia vaikutuksia mielialaan tai elämän laatuun.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Jussi, kyllä !

En pyytänyt Sinua lopettamaan, vaan pitämään taukoa rittävästi ja näkemään muutakin kuin ne aamuiset lenkit, jotta huippukunto pysyisi kohdallaan. Minulla itselläni oli pakkomielle panna työpäivän jälkeen tosut jalkaan ja juosta n.20 km rivakkaa vauhtia lähes joka päivä. Maastokymppikin meni aikaan 29.53 min.
Sitten tuli stoppi, kun juoksin Suomi Juoksee porukoissa taas kerran Utsjoki- Helsinki osaltani 150 km paikaten pahempia. Viimeisenä taipaleena juoksin Järvenpäästä Hesaan saakka muita korvaten- ei tuntunut tuossa vauhdissa edes pahalta.
Se oli stoppi minulle. Ei ollut enää mitään saavutettavaa.

Sitten tuli metsät, järvet kalastuksineen, luonto jne. ja rauhotuin. Nykyään kuntosalit vanhalla kokemuksella, että nuoremmat haukkovat henkeään. Aerobinen on jäänyt, koska mittari tuli täyteen.

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen Vastaus kommenttiin #5

Kiitos neuvoista. Parhaimpia ovat aina ne joita saa vaikka ei kysyisikään :)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Jatkokertomuksen osia on vaikea kommentoida, mutta ainakin minä seuraan mielenkiinnolla. Jatka hyvää työtä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset