Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 8: Se osa minusta joka kuolee viimeisenä

  • Osa 8: Se osa minusta joka kuolee viimeisenä

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Tuli uusi vuosi ja kalenteri kertoi keväästä. Minä tiesin, että olen surullinen kaikesta edellisen vuoden loppupuolella koetusta. Suruun liittyy myös kaikenlaista haluttomuutta ja saamattomuutta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olin lopultakin epänormaalin turta ihan kaikelle. Näissä tilanteissa ihminen - erityisesti masentunut - pyrkii kieltämällä suojaamaan itseään kaikilta ongelmiltaan ja useimmiten maksaa siitä lopulta kalliin hinnan.
 

Jotenkin uskoin siihen, että elämä kantaa, mutta eihän se kantanut. Todennäköisesti olin jo tuossa vaiheessa ylittänyt sen kipurajan, että mitään romahduksen tunnetta ei taaskaan tullut vaan aloin tasaisesti liukua kohti vääjäämätöntä lamaannusta.
 

Päivät olivat kuin tislattua vettä: hajutonta, mautonta ja väritöntä. Yritin kyllä hakea nostetta elämääni. Ostin auton josta olin joskus haaveillut, tein kotona remonttia ja sisustin asuntoani muutenkin. Aloin suunnitella matkaa Pohjois-Koreaan ja tein järjettömän kovan kilpailukalenterin.
 

Mikään niistä ei kuitenkaan kantanut pitkään. Suurin osa suunnitelmista jäi toteutumatta. Autot, remontit ja sisustukset toki olivat yhä edelleen olemassa, mutta ne eivät ilahduttaneet minua millään muotoa. Ihminen ei nauti aikaansaannoksistaan jos niitä tehtäessä ei ole tuntenut mielihyvää tai intohimoa.
 

Juoksija oppii kuuntelemaan kehoaan hyvin herkästi. Se suojaa häntä vammautumisilta ja ylirasitukselta sekä auttaa toteuttamaan harjoittelua tasapainoisesti ja nousujohteisesti. Kun se ominaisuus katoaa niin ihminen ei tunne enää itseään tarpeeksi hyvin. Hän häiriintyy ja alkaa syöttää itseensä viallista koodia joka saattaa hänet lopulta epäkuntoon.
 

Harjoittelin tasapainottomasti. Yritin sovittaa treeniohjelmaani normaaliin elämään siinä kuitenkaan onnistumatta. Minulla oli alituiseen tunne, että juokseminen ja kaikki siihen liittyvä ei ole enää hallinnassani. Minulle tuli liian pitkiä treenitaukoja ja taas toisaalta saatoin tehdä kaksi kovaa harjoitusta peräkkäisinä päivinä. Aika ja siihen liittyvät asiat kasvoivat isoksi möykyksi enkä hallinnut enää kumpaakaan. Ajan hahmottamisen kyky katosi lähes kokonaan. Minulla oli alituiseen tunne, että joko odotan jotain tai sitten olen myöhässä.
 

Minulla oli vaikeuksia muistaa asioita ja kadotin myös kosketuksen maratonkouluryhmääni jota tuohon aikaan luotsasin. Hoidin valmentamiseen liittyvät asiat mekaanisesti ja sekoitin ihmisiä toisiinsa. Olin suurimman osan syksystä ollut juoksukyvytön ja poissa pelistä ylikunnon sekä 100 km kilpailussa saamieni vammojen vuoksi. Niinpä en alun alkaenkaan ollut saanut ryhmääni riittävän lujaa otetta. Anteeksi vaan näin jälkeenpäin; olisitte ansainneet parempaa.
 

Unihäiriöt olivat melkoiset. Olin jatkuvasti epänormaalin väsynyt ja nukahtelin joskus työpaikallanikin vaikkapa wc-istuimelle. Olin myös menettänyt kiinnostukseni naisiin. Yleensä tuollaisten seurustelu- tai tapailusuhteiden päättyessä kuukauden tai kahden jälkeen alkaa kevät nousta rintaan. Nyt ei tapahtunut sitä. Jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta järjestin itseni muutaman kerran treffeille, mutta yhtä hyvin olisin voinut käydä vakuutusseminaarissa. Siltä ne ainakin tuntuivat.
 

Innottomuuteni alkoi näkyä myös juostessa. Juoksin sinä keväänä neljä maratonia joista yhden kisavauhtisena. Minulta alkoivat loppua voimat kesken hidasvauhtisissakin kisoissa ja tajusin silloin, että nyt ei ole enää kyse normaalista juoksukunnon alentumisesta.
 

Aloin jumittua asioihin. Kaikki keskittymistä vaativa muuttui mahdottomaksi. Vain ajoittain sain kirjoitettua blogiani tai muita tekstejä, sillä useimmiten koneen avattuani huomasin jossain vaiheessa tuijottaneeni kaksi, tai joskus jopa kolme tuntia sosiaalista mediaa ja lukeneeni samat päivitykset kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan.
 

Minun oli aamuisin vaikea nousta sängystä ja kun pääsin ylös niin minulla oli vaikeuksia pukeutua. Kuulostaa hullulta, mutta sain todella pinnistellä saadakseni vaatteet päälleni. Jokaisen vaatekappaleen jälkeen menin ikään kuin pois päältä ja kadotin ajatuksen siitä mitä olin tekemässä.
 

Saavuin työpaikalle viime tingassa tai yleensä myöhässä. Ensimmäiseen kahvitaukoon mennessä minulla oli jo toistakymmentä epäonnistumisen kokemusta. Painoni oli alkanut tippua. Vaikka heräsin nälkäisenä niin en juurikaan saanut syötyä. Yritin kiihottaa ruokahaluani juoksemalla ennen aamiaista lenkin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Ainoastaan yli kolme tuntia kestävien treenien aikana minulle tuli nälkä joka kuitenkin näivettyi ruokahaluttomuudeksi parin lusikallisen jälkeen.
 

Aloin myös huomaamattani eristäytyä ihmisistä. Edelleen hakeuduin heidän pariinsa, mutta väsyin nopeasti ja lopulta aloin vältellä mukaviakin ihmiskontakteja väsymiseni vuoksi. Siitä huolimatta rohkenen väittää, että kukaan ei huomannut päälle päin sairautta jonka tunsin ottaneen minut valtaansa.
 

Minä olin väsynyt kaikesta. Yli viisi vuotta olin elänyt jonkinlaisessa sotatilassa tai keskellä kapinaa. Hyvistä kausista huolimatta olin joutunut olemaan liikaa tekemisissä negatiivisten ja petollisten ihmisten, sosiaali- sekä lastensuojeluviranomaisten, viranomaisten, lakimiesten, lääkärien, poliisien ja yleensäkin kaiken turvattomalta tuntuvan kanssa. Aloin kadottaa otteeni myös itse elämään. Tajusin olevani auttamattomasti hukassa.
 

Joku saattaa ihmetellä, että miksi en hakenut apua kun noinkin selvästi oman tilani tunnistin. Se johtuu siitä, että apua ei saa. Minä nimittäin - jälleen kerran - hakeuduin työterveyshuollon kautta psykiatrin vastaanotolle. Tunnin kestäneen vastaanoton kerroin hänelle oireeni, vaivani ja koko elämäni niin hyvin kuin osasin. Kerroin myös miksi en voi syödä mielialalääkkeitä ja että toivoin saavani apua koska elämäni oli aivan sietämätöntä. Sain häneltä mielialalääkereseptin ja kehotuksen alkaa syödä niitä. Ei mitään muuta.
 

Oikeastaan elämässäni ei enää ollut muuta kuin epärealistiset juoksemiseen liittyvät unelmat. Tiesin treenanneeni väärin. Omien tuntemusteni perusteella tunsin edelleen olevani ylikunnossa, mutta se tuntemus todennäköisesti johtui masennuksesta, sillä testien perusteella kuntoni oli noussut. Laktaattitesteissä ja hengityskaasuanalyysissä masennus ei näy. Liikuntafysiologi ei ole mikään psykiatri joka saattaisi päätellä jotain siitä, että en pystynyt testin rankinta loppuosiota vetämään loppuun asti vaikka kunnon puolesta sen olisi pitänyt olla mahdollista.
 

Näiden vaikeiden vuosien kiistattomimmat onnistumisen kokemukset liittyivät juoksemiseen. Joten onko siis ihme, että kaikesta huolimatta jaksoin uskoa sen olevan se voima joka minut tästä suosta nostaa. Uskoin edelleen pystyväni rikkomaan omat ennätykseni ja oikeastaan ne olivatkin enää ainoat unelmani. Ajattelin, että juokseminen on viimeinen osa minua joka kuolee, ja sitten eräänä päivänä se muuttui todeksi.
 

Olin oman maratonkouluryhmäni kanssa pitkällä lenkillä. Muutaman kilometrin juostuani tunsin pienen vihlaisun sääressä joka yltyi kivuksi. En suhtaudu kipuun välinpitämättömästi, mutta en halunnut jättää ryhmääni ja niinpä jatkoin matkaa. Tunnin juoksemisen jälkeen kipu helpotti ja oletin sen olevan jokin ohimenevä häiriö. Lenkin lopulla se tuli uudestaan.
 

Jalka alkoi vaivata, mutta kuvittelin sen olevan jokin hermoperäinen vika. Kävin siitä lääkärissäkin ja olin jonkin aikaa sairauslomalla. Epäilin rasitusmurtumaa, mutta lääkärit olivat sitä mieltä, että en olisi kyennyt juoksemaan askeltakaan mikäli sellainen olisi kyseessä. Kuntoutin sitä aktiivisesti ja koska juostessa kipu hellitti muutaman kilometrin jälkeen niin jatkoin juoksemista.
 

Pääsiäisenä menin juoksemaan SM-puolimaratonille - siis ihan turistiluokassa tosin. Minun oli tarkoitus juosta ehjä kokonainen kisa ja hakea sitä kautta onnistumisen kokemus. Ennen starttia hieroin jalkaani kipuvoidetta ja otin myös kipulääkettä. Toivoin edelleen, että jalassa tapahtuisi jokin ihme ja se toimisi. Kymmeneen kilometriin asti juoksu olikin vaivatonta, mutta sitten suorituskyky alkoi laskea. Jalassa oli tuntemuksia, mutta ei varsinaista kipua. Ainoastaan kohonnut syke kieli siitä, että nyt ei ole kaikki kunnossa.
 

Ihmisen keho on kummallinen. Maaliintulon jälkeen en pystynyt kunnolla kävelemään, mutta sen sijaan kykenin kyllä juoksemaan kevyen jäähdyttelylenkin. Seuraavana päivänä en pystynyt enää kumpaankaan. Silloin oli pääsiäinen ja menin näyttämään jalkaani ensiapuun.
 

Monen tunnin jonottamisen jälkeen pääsin juoksemista ymmärtävän lääkärin vastaanotolle joka löysi jalastani paljon rasitusmurtumaan viittavaa ja hänen epäilyksensä vahvistettiin myöhemmin magneettikuvauksessa. Murtuneella jalalla ei luonnollisestikaan voinut liikkua eikä myöskään tehdä töitä. Työnantajani ilmoittikin epäsuorasti, että minun pitäisi pikkuhiljaa valita joko työ tai urheilu. En viitsinyt sanoa, että valinta oli jo tehty: Joten "rouva" on hyvä vaan ja irtisanoo minut! Olin kurkkuani myöten täynnä ihan kaikkea.
 

Siinä minä olin kuin Tirlittan myrskyn jälkeen unipuku nurinpäin ylläni ja ajattelin: "Että voi rakas taivaallinen isä mitä sinä olet tehnyt?" Oli kevät ja oli aurinkoa, mutta silti se tuntui edelleen lokakuulta.


Lainattu teksti: Oiva Paloheimo, Tirlittan

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat