*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 7: Suurin niistä on masennus

  • Osa 7: Suurin niistä on masennus

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Kun mieli eheytyy niin silloin alkaa ympärillään olevat ihmisetkin nähdä aivan toisella tavalla. Vaikka olin pari vuotta ollut enemmän tai vähemmän epävireessä niin siitä huolimatta minulla oli yhä edelleen paljon ystäviä ja toimiminen heidän kanssaan sai kolmisen vuotta aivan uuden tason.
 

Minulla oli myös naispuolisia ystäviä ja huomasin kiintyväni erääseen heistä enemmän kuin pelkkä ystävyys edellyttää. Se on kuulkaas aika suloinen tunne kun alkaa välittää jostakusta ja tuntea tämän hyvinvoinnista vastuuta. Eikä sekään huonolta tuntunut, että sain vastaavaa kohtelua myös häneltä. Se toi ihan uutta potkua kaikkeen tekemiseen.
 

Treenaaminen sujui paremmin ja työssäkään en välttämättä kokenut enää niin ahdistavana sitä, että olin päivästä toiseen vangittuna pölyiseen ja ikkunattomaan hiekkapuhalluskoppiin. Itse asiassa tuo kaikki vaikutti lopulta niin positiivisesti, että tein jotain sellaista mitä en ollut vuosiin tehnyt: Pyysin siirtoa toiseen tehtävään.
 

Kuulin päivätyötä tekevän työkaverini jäävän opintovapaalle. Luvalla sanottuna hänen työnsä oli yksi yrityksemme karmeimmista tehtävistä. Päivätyö kuitenkin houkutti; minulla oli edelleen unihäiriöitä joita vuorotyö pahensi ja se vaikutti myös negatiivisesti kykyyni palautua harjoituksien aiheuttamasta rasituksesta. Tervehdyttyäni minua oli alkanut houkuttaa mahdottomalta tuntuva ajatus alittaa sinä vuonna Bostonin maratonin karsintaraja joka oli varsin kova. Bostonin maraton on vain JUOKSIJOILLE! Sinne pääseminen vaatisi - kaiken muun kovan treenaamisen lisäksi - kohtuullisen normaalia unirytmiä.
 

Minä marssin sadanpäämiehen puheille ja ilmaisin halukkuuteni päästä työläistoverini sijaiseksi. Ja niin ihminen vastaa kuin sille huudetaan: kapitalisti näppäili hetken hajamielisen näköisenä kännykkäänsä ja sen jälkeen paikka oli minun.
 

Seurusteluni muuttui vakavammaksi. Minun oli varsin hyvä olla. Hyvä mieli vei unihäiriötkin mennessään ja kaikki tuo onni varmasti näkyi ulospäinkin. Ainakin se näkyi juoksutuloksissa: juoksin sinä keväänä ja kesänä kaikilla matkoilla omat ennätykseni. Pääsin pariin otteeseen podiumillekin. Yhdelle kilpailumatkalle naisystäväni tuli jopa mukaan. Siinäkin kilpailussa tuli ennätys. Ja kuukausi sen jälkeen alitin puolivahingossa Bostonin maratonin karsintarajan!
 

Ai että elämä oli hienoa! Itse asiassa se oli niin hienoa, että paljastin naisystävälleni sen tarkoin varjelemani salaisuuden, että olin saanut kolme vuotta aiemmin masennusdiagnoosin. Naiset ovat kultia; hän totesi, että ei olisi alkanut seurustelemaan kanssasi mikäli olisi tiennyt siitä. Neljän viikon päästä tavarani tuotiin minulle romanttisesti muovikassissa ja taas minä olin yhtä kokemusta rikkaampi. Kaiken se kestää on paska sanonta.
 

Tämä ei ollut mitään uutta sillä olin jo tottunut siihen, että kaikenlaiset seurusteluun tähtäävät suhteeni loppuvat siinä vaiheessa kun "viallisuuteni" tulee ilmi. Vaakakupissa ei painanut yhtään edes se, että useita kuukausia kestäneen yhteisen taipaleemme aikana olin ollut täysin oireeton.
 

En tiedä, mutta ehkä silloin masennus aktivoitui uudestaan. Reilusti yli vuoden kestänyt miltei oireeton aika oli ohi. Jälleen minulta alkoi kadota kyky vastustaa sitä isoa mustaa koiraa joka elämääni ajoittain pyrki. Ensin katosi ilo harjoittelusta ja se näkyi kilpailuissakin. Ilmeisesti olin ajautumassa myös ylikuntoon. Ruokahalu katosi ja unihäiriöt tulivat uudestaan. Jälleen kerran selitin niiden johtuvan vain tästä onnettomasta tilanteesta enkä tajunnut, että kyse oli sairaudesta.
 

Luovuin haaveestani juosta Bostonissa. Uskottelin itselleni, että en kuitenkaan tulisi hyväksytyksi itse kisaan sillä karsintarajan alitukseni oli niin pieni. Tämän päivän tietämyksellä tiedän, että se olisi ollut aivan riittävä, mutta olin menettänyt mielenkiintoni myös tuota unelmieni kisaa kohtaan.
 

Kun mikään ei tunnu miltään niin silloin nostetaan panostusta ja lopulta sekään ei tunnu enää miltään. Juoksusta tuli taas tahdotonta ja ne kisat missä vielä kävin, eivät antaneet minkäänlaista nostetta edes siihen maaliintulon jälkeiseen tunnetilaan jolloin ihminen elää TODELLA hetkessä kiinni. Sykemittarin sammutettuani ensimmäinen ajatukseni oli: "Mitä vittua minä täällä teen?"
 

Lopulta totesin olevani ylikunnossa ja sekin hämäsi minua. Ylikunto ja masennus ovat oireiltaan hyvin samanlaisia: unihäiriöitä, haluttomuutta, ruokahaluttomuutta ja alavireisyyttä sekä väsymistä lähes tyhjästä. Jotenkin silloin myös hormonitoiminta ja aivojen kemia lamaantuu. Juostessa 40 minuutin kohdalla endorfiinia alkaa erittyä ja hyvä olo ottaa valtaa kehosta. Tunnin jälkeen serotoniinin tuotanto vilkastuu ja silloin juoksija alkaa sulautua yhdeksi sen alustan kanssa jolla hän askeltaa ja 30 kilometrin jälkeen jalkoja liikuttavat enkelit. Se sattuu, mutta kivun aistii aivan eri tavalla kuin tavallisesti; kivusta tulee ystävä ja se tuntuu hyvältä.
 

Mutta jos keho ja mieli eivät toimi niin 40 minuutin jälkeen alkaa väsyttää, tunnin kohdalla vituttaa ja 30 kilometrin jälkeen tekisi mieli juosta pää edellä päin seinää. Tuollaisessa olotilassa pitäisi ehdottomasti pitää taukoa juoksemisesta ja levätä, mutta juoksijan mieli on kummallinen. Minä aloin hakea määrän kautta ratkaisua ongelmaani.
 

Ilmoittauduin sadan kilometrin kisaan. Ajattelin, että se on niin matalasykkeistä liikkumista, että ylikunto ei siinä haittaa. Ajattelin myös, että sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla siirtyä ylimenokaudelle - siis sille muutaman viikon kesantojaksolle jonka aikana ei kilpailla tai harjoitella minkään ohjelman mukaan.
 

Tiesin kyllä ylipitkien matkojen vaarat, mutta koska minusta tuntui, että yhteyteni toisiin ihmisiin alkoi kadota niin aloin turtana hakea sitä jonkin muun kautta. Juokseminen oli minun laastarisuhteeni. Pohjimmiltaan kai kaikki mitä ihminen tekee, on jonkinlaista huomion ja hyväksynnän hakemista. Työ, taide, urheilu, vandalismi - kaikki me haluamme tuntea itsemme halutuiksi ja keinot sen tunteen saavuttamiseksi ovat mitä moninaisimmat. Yhtenä lokakuisena lauantaina minäkin starttasin huomiota saadakseni sadan kilometrin taipaleelle.
 

Ultramatkat ovat järjestelyiltään aika koruttomia. Se kuuluu lajin luonteeseen sillä ultrajuoksijatkin ovat aika koruttomia. Ultramatka ei ole mikään yleisölaji koska siinä ei tapahdu yhtään mitään: ei näyttäviä irtiottoja ylämäessä, ei kiritaisteluja, ei lennokasta askellusta vaan pelkkää hidasta taivallusta jossa suurin ponnistelu tapahtuu juoksijan korvien välissä.
 

Aloitin hitaasti. Juoksin maratonin aikaan 4.17.00, mutta siitä huolimatta 60 kilometrin kohdalla huomasin aloittaneeni liian lujaa. Melkoinen ahdistus alkoi vaivaamaan mieltäni ja sen maksimoi polvissa tuntuva ajoittainen kipu. Pelko, ja ennen kaikkea kuolemanpelko alkoi pyrkiä pinnalle. Sellaista voi torjua vain rankalla huumorilla ja niinpä hakeuduin toisten juoksijoiden seuraan muutamien kilometrien ajaksi. Se mitä keskenämme puhuimme ei ole tarkoitettu tavallisten ihmisten korviin.
 

Kymmenen kilometriä myöhemmin tunsin, että varpaankynnet alkavat irrota. Kipu oli hirvittävä ja siinä vaiheessa kommunikointi toisten kanssa alkoi rajoittua ihan muutamaan ohimenevään sanaan. Tuollaisessa tilassa oleva ihminen ei ole parasta mahdollista seuraa ja niinpä juoksijaryhmät hajosivat yksittäisiksi juoksijoiksi jotka tekivät matkaa vain Jumalansa kanssa. Taivas tietää kuinka paljon noilla kilometreillä rukoillaan.
 

Juoksun aikaista tunnetta on vaikea kuvata. Se on järjetöntä sillä ihmisella ei voi olla enää energiaa, mutta siitä huolimatta hän liikkuu ja jokaisella askeleella tuntuu kuin kehossa hajoaisi jokin. Kipuun turtuu: se tuntuu, mutta ei satu. Ne keskustelut joita siinä vaiheessa käydään jonkin korkeamman voiman kanssa ovat jotain sellaisia, että jos ne tähän kirjoittaisi niin edessä olisi pakkohoito.
 

Mutta sitten se loppui. Tuli maali ja sain pysähtyä. Sitten tuli myös itku ja minut käärittiin vilttiin ja sain lämmintä nuudelikeittoa. Se maistui taivaan mannalta. Hetken olin immuuni lähes kaikelle pahalle, mutta sen jälkeen lokakuu vain jatkui ja jatkui yli koko seuraavan kevään ja kesän.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

T Piepponen

Meissä on se yhteistä, että olemme hiekkapuhaltaneet.

Vihaan sitä työtä. Kypärän letkut tukossa kesäkuumalla ja norsun värkin paksuista letkua repiä kun se jumaliste jää jumiin jokaiseen kirpun koivenkin kokoiseen esteeseen. Sitten olet siellä kentällä turvallasi se avaruuspukua muistuttava kidutusväline ylläsi ja hiekkasuihku pyyhkii pohkeeseen. Nostella niitä 40 kg kvartsisäkkejä siiloon selkä mäsänä....voi jukolauta että silloin kyllä vitutti. Onneksi se homma ulkoistettiin.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset