*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 6: Hankin elämää

  • Osa 6: Hankin elämää

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Puolitoista vuotta masennusta sairastettuani tein yhden lukuisista ryhtiliikkeistä joita näinä vuosina olen harrastanut. Päätin kaikki epätyydyttävät ihmissuhteeni, jätin mielialalääkkeet ja jossain mielessä luovuin myös toivosta lapseni toipumisen suhteen. Jokainen päivä voi toki aloittaa alusta, mutta kun kaksi ja puoli vuotta kuukausittain oli matto vedetty jalkojeni alta lähes kaikkien lastani koskevien pyrkimysteni suhteen, niin väsyihän siihen. Mitään Vuoden Isä -titteliä ei käsien pystyyn nostamisella tietenkään saanut - sen sijaan melkoista arvostelua kylläkin.
 

Juoksu- ja lihaskuntoharjoitteluun tuli ihan uusi taso ja ilo lääkityksen kahlitsevan vaikutuksen poistuttua. Jos joku sanoo, että mielialalääkityksen haitat ovat pienemmät kuin siitä saatavat hyödyt niin minun mittaamani käytännön haitta vaikkapa maratonaikaan on pahimmillaan yksi tunti.
 

Lähinnä lääkkeistä saatava hyöty oli ollut minun kohdallani jonkinlaisen mekaanisen työkyvyn ylläpitäminen. Luovuuden ja yleisen elämänilon tai onnellisuudentunteen suhteen en kokenut niillä olleen mitään vaikutusta lukuunottamatta ensimmäisinä viikkoina tapahtunutta mielialan nousua. Ehkä sellainen vaatisi tuekseen jotain muutakin hoitoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että sairauden akuutissa vaiheessa masentuneella ei ole mitään kykyä hakeutua tai hankkiutua mihinkään hoitoon. Ja saatuaan takaisin alkeellisen toimintakyvyn hän ei usein koe enää sitä tarpeelliseksi.
 

Niinpä lääkityksestä tulee pääasiallinen hoitomuoto jota satunnaisesti tuetaan jollakin huonosti järjestetyllä tapaamisella hoidosta vastaavan henkilön kanssa vaikka sen pitäisi olla juurikin päinvastoin. Kävelykepin tehtävä on tukea eikä olla pystyssäpitävä voima.
 

Juoksemisen aiheuttaman endorfiini- ja ilmeisesti myös serotoniinitason nousun myötä alkoi aamiaispöytääni kuvaannollisesti ilmestyä appelsiinimehua kaurapuuron viereen. Askeleeseen tuli uudenlainen keveys ja helppous ja luonnollisesti lenkit pidentyivät ja lisäsivät hyvänolontunnetta entisestään.
 

Sitten tapahtui ihme! Lapseni - jonka suhteen olin jo lähes menettänyt toivoni - alkoi yllättäen toipua. Kaikki se ahdistava mikä hänen elämäänsä oli varjostanut raiskatuksi joutumisen jälkeen, alkoi pikkuhiljaa väistyä. Se vaikutti eheyttävästi paitsi häneen itseensä, niin myös kaikkeen välillämme ja olin siitä onnellinen.
 

Kaikki positiivinen mitä koin lisäsi - ei pelkästään onnellisuudentunnettani - vaan myös työkykyäni. Edelleen kävin vain töissä, mutta minun oli helpompi mennä sinne ja sietää siellä vallitsevia jatkuvia epäkohtia, tylsyyttä ja vallalla olevaa negatiivista ilmapiiriä.
 

Aloin osallistua aktiivisemmin maratonseurani toimintaan ja aloin myös kilpailla. Olinhan minä tähänkin asti käynyt juoksutapahtumissa ja maratoneilla, mutta mielialalääkittyinä ne olivat ehkä enemmänkin tarjonneet vain neljän tunnin pakomatkan todellisuudesta. Juokseminen itse oli ollut kuin hiihtämistä suksilla joihin on vedetty pitovoidetta koko pohjan pituudelta.
 

Kuvittele miltä tuntuu kun puolimaratonilla kymmenen kilometrin kohdalla askel alkaa "lentää" ja vauhti kiihtyy. Se on jonkinlainen optimihetki jossa mikään ei vaivaa ja tuntuu, että vartalon jokainen lihas on äärimmilleen virittynyt. Oman kehonsa voi silloin aistia aivan erityisellä tavalla jota ei pysty kokemaan kuin juosten. Se on kuin pitkä aamupäiväistä rakastelua edeltävä hyväily. Silloin koet olevasi valittu ja muut ihmiset ovat vain tavallisia ihmisiä. Kuudentoista kilometrin kohdalla alkaa tulla pahoinvointi, mutta edellisten kilometrien hyvä tunne jaksaa kantaa sen yli. Kolme kilometriä ennen maalia et enää ajattele selkeästi vaan olet mielesi ja kehosi kanssa irrallaan tästä maailmasta. Elät todella hetkessä ja vain seuraavalla askeleella on merkitystä. Aivan kuin rakastellessakin, niin myös puolimaratonilla tulee maali ja silloin koettava helpotuksen tunne on kuin paras orgasmisi potenssiin kymmenen. 
 

Kuvittele vielä, että sinulla on juokseva naisystävä jonka kanssa lähdet kilpailusta ohuessa yläpilvessä saunomaan ja... Kuvittele sitten, että sinulla olisi lääkitys joka kutistaisi kaiken tuon kymmenesosaan alkuperäisestä kokemuksesta. Ottaisitko silloin pillerisi vain siksi, että masennus ei uusiutuisi ja että pystyisit varmemmin käymään töissä. Minä kyllä mieluummin otin riskin ja koitin pärjätä ilman.
 

Elämä oli hienoa. Juoksin omia ennätyksiäni. Tuntui, että mitä enemmän tein, sitä enemmän minulle avautui mahdollisuuksia. Minua pyydettiin maratonkouluun vetäjäksi ja sosiaalinen elämäni oli vilkkaampaa - joskin hieman irtonaista - kuin aikoihin. Iloitsin lasteni elämästä ja omasta hyvästä olostani. Ja sitten tuli fyysinen takaisku.
 

Kaksi viikkoa ennen Tukholman maratonia - siis sitä mistä piti jälleen kerran tulla The Juoksu - tuntui eräässä kilpailussa ikävä vihlaisu sääressä jonka jälkeen jalka alkoi osua asfalttiin kuin räpylä. Urheilulääkäri epäili sen olevan mansikanpoimijan halvaus. Sellainen tulee jos työskentelee pitkään kyykyssä jonka johdosta peroneushermo jää pinteeseen. Tosin luova ihminen - kuten minä - keksii myös muita tapoja ko. vaivan hankkimiseen.
 

Lisääntyneiden treenimäärien ja kovien kilpailujen lunnaat perittiin vammautumisen muodossa. Tukholman maratonin juoksin vielä kipulääkityksen ja tahdon varassa. Se oli ikimuistoinen juoksu. Lämpötila oli +4 astetta ja koko kisan ajan Tukholmaa ja maratonjuoksijoita riepotteli myrskytuuli sekä rankkasade ja minä olin varustaunut helteeseen niukassa juoksuasussani. Eihän siitä mitään tullut. Yritin kyllä loppuun asti rikkoa aikatavoitettani, mutta lopulta kipu muodostui niin sietämättömäksi, että oli pakko hidastaa. Sen jälkeen jouduin juoksukieltoon.
 

Masennuin, mutta ymmärsin sen johtuvan ulkoisista tekijöistä eli en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota vaan pyrin suuntaamaan ajatukseni kaikkeen muuhun. Yritin kirjoittaa, mutta keskittymiskykyni ei riittänyt kovin pitkäjänteiseen työskentelyyn. En tajunnut sitä masennuksen oireeksi, vaan soimasin itseäni saamattomuudestani. 
 

Saman vuoden syksynä työnantajani aloitti hienovaraisen painostuksen ilmeisenä tarkoituksenaan, että irtisanoutuisin. Minulla oli ollut suhteellisen paljon sairauspoissaoloja sekä urheiluvammoista että psyykkisista syistä johtuvia. Keväällä jalkaani tullut peroneusvaiva lisäsi niitä huomattavasti. Raskaat teollisuustyöt ovat mahdottomia mikäli jalkaa riipii joka askeleella sähköiskun kaltainen tunne. Liike on lääke, mutta kahdeksan tunnin rasitus on kerralla liikaa eikä edistä toipumista.
 

Minut lähetettiin työterveyshuoltoon jonkinlaiseen "erikoiskohteluun". Kävin terveydenhoitajan, lääkärin, psykologin, fysioterapeutin ja myös jonkin työelämäterapeutin vastaanotoilla ja kaikilla heillä oli minulle sama kysymys: Olenko ajatellut, että voisin hakeutua jonnekin muualle töihin? En minä ollut ja niinpä minut siirrettiin kastamaan kupariköyden pätkiä tina-astiaan. Se oli kyllä ihan tuotantoprosessiin liittyvä työ, mutta jos kahdeksan tuntia päivässä istut pöydän vieressä, otat laatikosta kupariköyden, kastat sen pään sulaan tinaan ja laitat kastetun köyden toiseen laatikkoon niin vaatiihan se mielikuvitusta.
 

Työterveysääkäri kehotti minua suhtautumaan uuteen tehtävääni vain mahdollisuutena sillä palkkani pysyi kuitenkin ennallaan. Kysyin häneltä, että kokisiko hän omalla kohdallaan mahdollisuutena siirron vaikkapa siivoojaksi saman työnantajan palveluksessa jos siitä maksettaisiin lääkärin palkka. Hän ei vastannut mitään. Tyhmä ei ole se joka kysyy, vaan se joka ei osaa vastata. Ehkä minun ei silti pitäisi kysellä.
 

En tiedä oliko minut tarkoitus saada turhautumaan niin, että irtisanoutuisin. Jos näin on niin ensin mainitussa oli jo onnistuttu ennen tätä siirtoa, mutta jälkimmäisessä ei. Ainoa seuraus siitä oli, että se viimeinenkin ajatuksenripe joka minulla oli työtäni kohtaan ollut, kuoli. Siitä eteenpäin minä vain menin töihin ja kastoin köyttä tina-astiaan. 
 

Viikon köysiä dipattuani alkoi kausi jona minua siirrettiin sinne ja tänne ja tuonne, tehtävästä toiseen ja takaisin. Viikko kerrallaan, toistaiseksi ja joskus jopa tunti kerrallaan. Minä menin kuin hevonen sinne missä kipeintä tarvittiin ja pidin turpani kiinni. Lopulta lähin esimieheni näytti inhimillisyytensä - ilmeisesti omaa esimiestään uhmaten - ja osoitti minulle vakituisen työpisteen.
 

Kaikki osakseni saama negatiivinen kohtelu tuntui kuitenkin toisarvoiselta sillä sekä fyysinen että psyykkinen toipuminen eteni vääjäämättä ja teki elämästäni elämisen arvoista. Minulla oli myös kolme omalla tavallaan hauskaa lasta sekä oma maratonkouluryhmä joiden eteneminen pyrkimyksissään tuotti minulle iloa.
 

Minulla ei ollut tarvetta elämän hankkimiselle sillä pitkästä aikaa elämä tuntui tulevan minuun.

 


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Onnea ja siunausta. Maratoonarin voimavara kyllä riittävät pitämään mielen virkeänä jatkossa.

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen
Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Varma voin olla, koska luin tekstisi huolella. Osaan lukea myös rivien väleistä;)))

Kun olet selvillä vesillä voit sitten muistella mitä kirjoitin.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Minäkin luin. Tuli mieleen Leinon Hymyilevästä Apollosta pätkä:

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Tutkimusten mukaan käyttäytymisen aktivointi ja liikunta ovat tehokkaimmat asiat, mitä itse voi tehdä masennusta vastaan.

Lääkityksesi ei ollut kunnossa; mahdolisesti kärsit nk. SSRI-aaptiasta, jolloin lääkkeitä olisi pitänyt yhdistää, tai vaihtaa. Lääkkeet tehoavat sitä paremmin, mitä syvempää masennus on - F32.2 -tasoisessa ne kyllä ovat tarpeen.

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen

Jälkiviisaus on aina parasta viisautta. Mutta jos kertomasi pitää paikkansa niin voi vain kysyä, että miksi minua hoitaneet lääkärit eivät sitten yhdistelleet lääkkeitä?

T Piepponen

Mitä mahtaa tarkoittaa "käyttäytymisen aktivointi"? Kaarina Suonperämummon tapakoulutusta?

Yksi lentokapteeni lensi vuoreen, kun lääkkeitään "vähän yhdisteltiin". Hyvin toimi.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset