Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 4: Etsii etsii vaan ei soisi löytävänsä?

  • Osa 4: Etsii etsii vaan ei soisi löytävänsä?

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Nestehukasta kärsivä ja energiansa loppuunkäyttänyt maratonjuoksija pystyy yleensä juoksemaan maaliin asti ja vasta sen jälkeen hän romahtaa. Juoksijalla on omituinen kyky ammentaa energiaa mitä ihmeellisimmistä lähteistä. Olen itsekin joskus tuntenut, että seuraava askel on jonkin muun kuin itseni vallassa. Mieli alkaa silloin käsitellä matkaa yksittäisinä taipaleina. Joskus matkaa taitetaan valotolppa kerrallaan ja lopulta se saattaa muuttua yhden askeleen mittaiseksi. Ihminen tarttuu silloin todella pieniin eleisiin ja ilmeisiin kiinni ja korvaa niillä fyysiset puutteensa.


Aivan samoin kävi elämässäni. Olin kaksi vuotta tehnyt matkaa poikkeuksellisissa olosuhteissa ja välillä sietokykyni äärimmilleen venyttäen. Minä jaksoin niiden voimavarojen avulla mitä tarjolla oli. Olin jo tottunut kriisiin jossa tyttäreni joutui elämään ja tavallaan minulla oli jopa mahdollisuus hieman hengähtää sillä ajoittain asiat olivat kohtalaisen hyvin. Silloin kaikki tuo aiemmin koettu paha alkoi vaatia verojaan.
 

Mitään romahdusta ei tullut vaan kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Todennäköisesti en olisi yksin ollessani huomannut yhtään mitään, mutta koska olin mukana työ- ja sosiaalisessa elämässä, niin kaikki se mikä minusta alkoi kadota näkyi lähes välittömästi.
 

Aloin unohdella asioita. Tein työssäni alokasmaisia virheitä ja kykyni käsitellä aikaa muuttui ahdistavaksi; minulla oli alituiseen tunne, että olen myöhässä ja en saa tehtyä töitäni työpäivän puitteissa. Väsyin lähes tyhjästä ja minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Minun oli vaikea olla sosiaalinen. Muuttunut käytökseni hämmensi työtovereitani sekä läheisiäni ja aiheutti tiettyä skismaa välillemme. Läheiseni tulkitsivat minun olevan välinpitämätön enkä minä osannut selittää sitä mitä minussa tapahtui. Masennus oli ottamassa minua valtaansa ja minä kuvittelin, että olen vain uupunut. Ajattelin, että kun kesäloma alkaa niin virkistyn. En virkistynyt.
 

Treenaaminen muuttui tervanjuonniksi. Kadotin ruokahaluni ja minulla oli melkoisia unihäiriöitä. Valvoin ahdistuneena pitkälle aamuyöhön ja kun nukahdin niin en enää herännyt kellonsoittoon. Myöhästelin paljon töistäni ja lopulta sain niistä lukuisten huomautusten jälkeen varoituksenkin.
 

Kuvaavaa on, että minulla ei ole tarkkoja muistikuvia tuosta ajasta. En saa juuri mistään yksittäisestä hetkestä tai tapahtumasta kiinni. En edes muista kuinka ja koska menin työterveyslääkärin puheille vaivoistani ja vaikeuksistani.
 

Lääkärin toimesta minulle diagnosoitiin masennus ja minut ohjattiin jatkohoitoon psykiatrisen sairaalan poliklinikalle. Muutaman päivän päästä sain kutsun psykiatrin vastaanotolle. Ensimmäiseksi hän kysyi millaista apua häneltä odotan? Ymmärrän kyllä kysymyksen tarpeellisuuden, mutta samalla se on järjettömintä mitä masentuneelta voi kysyä sillä näinä vuosina olen havainnut, että meille tarjottava apu on lähes aina samanlaista: sairausloma ja mielialalääkeresepti, sekä joskus lähete avohoidon poliklinikalle.
 

Nuo kyseiset paperit mukanani poistuin kotiini sairastamaan. Lääkkeet vaikuttivat kohottavasti mielialaan neljässä viikossa, jonka jälkeen palasin töihin. Sen sijaan lähete poliklinikalle realisoitui vasta yli vuoden päästä. Resurssipula nähkääs.
 

Tuo resurssipula on potilaan näkökulmasta kummallinen juttu. Olen jo vuosia ajoittain seurannut sitä verkkaista ahertamista mikä noissa hoitopaikoissa ja laitoksissa on vallalla. Tilat ovat usein uusia, suuria ja avaria. Ovista ja niissä olevista nimikylteistä päätellen henkilökuntaa on paljon, mutta heitä ei juurikaan näy. Toisaalta odotushuoneissa ei myöskään näy potilaita vaikka yleisesti annetaan ymmärtää, että heitäkin on paljon. Minulle tulee noista paikoista mieleen ne Pohjois-Koreassa turisteille esiteltävät sairaalat.
 

Minun hoitohistoriani tuolla avohoidon poliklinikalla muodostui seuraavanlaiseksi: Kolme kuukautta lähetteenteon jälkeen sain kutsun psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolle. Saavuin ajoissa odotushuoneeseen ja tuon erikoisen lääkärin työhuoneen ovi oli auki. Mies itse selaili tietokoneella jotain leikkikalusivustoja. Oletin hänen kutsuvan minut sisään ja hetken kuluttua hän tulikin ovelle, katsoi odotushuoneeseen ja palasi leikkikalusivustonsa pariin. Hän toisti tuota muutaman kerran ja ajattelin, että kenties vastaanotolle tulee hänen lisäkseen joku muukin työntekijä jota hän odottaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta sulki oven.
 

Puolen tunnin odottelun jälkeen otin härkää sarvista ja marssiin huoneeseen. Kerroin kuka olen ja hän ilmeenkään värähtämättä sanoi epähuomiossa odottaneensa erästä toista potilasta jonka etunimi alkoi samalla kirjaimella kuin omani. Kysyin, että olinko siis tullut väärään aikaan, johon hän vastasi kieltävästi. Sanojensa vakuudeksi hän näytti ajanvarauskirjaansa jossa minä olin ainoa potilas koko päivänä! Häntä ei siis tuon varauskirjan perusteella voinut luonnehtia kiireiseksi.
 

Hän pahoitteli, että vastaanottoaika oli jo lopussa, mutta kysyi vielä miten voin ja että millaista apua odotin häneltä? En muista mitä vastasin. Sitten hän kertoi, että he työryhmässä kartoittavat tilannettani ja pohtivat kuka heistä voisi ottaa minut potilaakseen. Hän kirjoitti mulle lääkereseptin ja lopuksi hän vielä kysyi miksi olen häntä kohtaan niin ärtynyt.
 

Kolme kuukautta tuon tapaamisen jälkeen sain kutsun uuden työntekijän luo joka tällä kertaa oli sairaanhoitaja. Jälleen sain kerrata koko hoitohistoriani ja lääkitykseni. Kysyin häneltä, että eikö tiedoissani näy nuo kaikki mitä kerron, johon hän vastasi saavansa paremman käsityksen tilanteestani kuullessaan ne minun kertomanani. Tapaamisen lopuksi selvisi, että tämäkään mielenterveysalan ammattilainen ei voisi ottaa minua asiakkaakseen. 
 

Syynä ei ollut resurssipula vaan muuttoni uuteen asuntoon. Uusi kotini sijaitsi alueella joka ei kuulunut tämän työryhmän vastuulle. Joutuisin siis aloittamaan kierroksen alusta käymällä uuden erikoislääkärin vastaanotolla jossa hän todennäköisesti kartoittaisi tilannettani, jonka jälkeen he uudessa työryhmässä taas pohtisivat sitä. Fyysisesti hoito kyllä jatkuisi samassa paikassa. En silti tajunnut kuinka pitkä matka siellä oli eri työhuoneiden välillä.
 

Meni viisi kuukautta eikä uudesta työryhmästä kuulunut pihaustakaan. Lopulta soitin tulikivenkatkuisen puhelun tuolle sairaanhoitajalle. Hän arveli, että asiani viivästymiselle on varmasti joku ihan inhimillinen syy. Paperit ovat saattaneet esimerkiksi "juuttua" matkalle. Hän pahoitteli tilannetta, mutta sanoi ettei tiedä toisen työryhmän asioista mitään eikä voi niihin myöskään sekaantua. Hän kehotti minua rauhassa odottamaan kutsua lääkärin vastaanotolle.
 

Ehdotin hänelle muutaman v-alkuisen sanan säestyksellä vaikkapa sähköpostiyhteyttä tuon toisen työryhmän lääkärin kanssa ja vaadin samalla, että he tutkivat mihin ne minun paperini ovat juuttuneet niiden kahden eri vastaanottohuoneen välillä.
 

Kuukauden päästä paperini olivat löytyneet ja uusi työryhmä oli ilmeisen aktiivisesti perehtynyt niihin sillä seuraavan lääkärin vastaanotolla en joutunut kertaamaan koko hoitohistoriaani. Itse asiassa koko vastaanottoajan hän puuhaili aktivisesti näyttöpäätteensä parissa eikä katsonut minua edes kätellessään. Minulla on oma käsitykseni ihmisistä jotka eivät koskaan katso silmiin.
 

Psykiatri on muuten masentuneen näkökulmasta hyödyttömin otus jota maa päällään kantaa. Suurin osa heistä vaikuttaa täysin empatiakyvyttömiltä ja arjesta vieraantuneilta. Usein tuota vaikutusta tehostaa heidän totaalinen ilmeettömyytensä. Ehkä he pitävät yllä ammatillista etäisyyttä potilaaseen ja saavat siten tämän tuntemaan olonsa entistä epävarmemmaksi ja epämiellyttävämmäksi.
 

Tuo psykiatri kuitenkin löysi tietokoneensa uumenista työryhmäänsä kuuluvan psykologin joka ottaisi minut hoidettavakseen. Tosin ensimmäinen vapaa vastaanottoaika olisi vasta lomien jälkeen elokuussa. Tuolloin elettiin kesäkuuta. En sitten tiedä oliko psykologilla kahden kuukauden kesäloma vai kuuluiko heidän työkulttuuriinsa, että lomakautena työssäolevatkaan eivät ota vastaan uusia potilaita.
 

Mutta sitten: Yli vuosi masennusdiagnoosin saamisen jälkeen istuin vastaanotolla psykologin luona joka muistutti ulkonäöltään ja käytökseltään etikkaliemessä uitettua Aarno Ranista. Hoitosuhteemme kesti noin vuoden. Tosin sitä pirstaloivat kesä-, talvi-, joulu-, pääsiäis-, ja kaikki muut mahdolliset kuviteltavissa olevat lomat sekä lukuisat koulutus- ja kehityspäivät. Itse potilaan vastaanottamiseen hänen ajanvarauskirjassaan tuntui olevan todella vähän aikaa. 
 

En varmaankaan käynyt hänen vastaanotollaan kuin seitsemän tai kahdeksan kertaa. Niiden sisältö oli yhtä tyhjän kanssa: hän luki ensin itsekseen koneeltaan mitä edellisellä käynnillä olin puhunut ja sen jälkeen kysyi mitä ajatuksia minulla nyt oli. Sitten hän ilmeisesti kirjasi ajatukseni koneelleen ja antoi minulle uuden ajan neljän, kuuden tai kahdeksan viikon päähän.
 

Sain siis resurssipulasta huolimatta verovaroilla kustannettua hoitoa, mutta tosiasiassa masennukseni oli vain koteloituneena sisälleni. Ja koska näennäisesti kykenin normaaliin elämään, niin hoitoni lopetettiin. Normaalin elämän kriteerinä pidettiin mm. kykyä käydä töissä. Minulle esitetyt kysymykset käsittelivät usein kyvykkyyttäni erilaisissa arjen toimissa ja ilmeisesti vastausteni sekä urheiluharrastusteni nojalla minun oletettiin selviävän omillani. 
 

Selviytyminen oli kuitenkin lähinnä kulissien ylläpitoa. Tuollainen kohtelu johti vain siihen kiukusta kumpuavaan päätökseen, että minä selviän ilman toisten apua. Heikon ihmisen näennäinen vahvuus johtaa lähes aina huonoon lopputulokseen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat