Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Osa 3: Miten masennus tarttui minuun

  • Osa 3: Miten masennus tarttui minuun

Sain vuonna 2010 masennusdiagnoosin. Kerron blogissani miten masennus tarttui minuun, millaiseksi se teki elämäni ja miten yritin päästä siitä eroon, sekä miten lopulta päätin elää, juosta ja kilpailla masennuksesta huolimatta.


Olen usein miettinyt miksi sairastuin masennukseen vasta yli 40-vuotiaana. Sairastumistani voisi verrata näkökyvyn heikkenemiseen. Käytän silmälaseja koska minulla on taittovika. Näen asiat epäselvästi tai jopa kahtena jos en pidä niitä. Todennäköisesti tuo taittovika on ollut minulla aina, mutta vasta yli 40-vuotiaana jouduin turvautumaan silmälaseihin. Sitä ennen luonto korjasi puutteeni. Sitten luolamiehen geeneillä varustetussa kehossani tulivat kilometrit täyteen. Lapset oli siitetty ja kasvatettu teini-ikäisiksi, joten luonnonlakien mukaan en enää tarvinnut terävää ja tarkkaa näköä. Keho ei enää jaksanut korjata virhettä.

 

Minä oletan, että masennuksen suhteen on tapahtunut täsmälleen samoin. Minulla on ollut elämässäni tilanteita joissa olisin voinut sairastua, mutta luonto ja keho ovat jaksaneet korjata mieleni toimivaksi ja toimintakykyiseksi. Sitten muutuin ihmislajin jatkumisen kannalta tarpeettomaksi ja evoluutio alkoi poistaa minua kuluttamasta vähiä ruokavaroja. Minulla olisi ehkä saattanut olla vielä joitain tehtäviä, mutta koska olin käyttänyt loppuun kykyni ehkäistä masennusta niin luonnon kannalta olin vain taakka.

 

Ihan noin yksinkertaista se ei tokikaan ollut, mutta osapuilleen noin se saattaisi mennä. Joka tapauksessa tuolloin - kuusi vuotta sitten - tapahtui elämässäni asioita joiden aiheuttamaa painetta, surua ja murhetta en lopulta enää pystynyt käsittelemään. Mieli alkoi rusahdella särkyessään.

 

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa" on paska sanonta, jossa kuolemanpelko on naamioitu elämän pyhyyden taakse. Kuolemanpelossamme olemme kehittäneet todella pitkälle menneen lääketieteen joka keinotekoisesti pitää hengissä sellaisetkin joilla ei ehkä ole enää kykyä elää. 

 

En minä masentuneena ollessani pohtinut omaa oikeutustani elää sen vuoksi, että olin kykenemätön vaikkapa työntekoon. Enkä myöskään sen vuoksi, että olin taakka ihmiskunnalle, vaan siksi, että minä en kerta kaikkiaan enää nauttinut elämästäni. Jos elämä olisi ollut edes kaunis niin olisin saattaisin ajatella toisin.

 

Minun elämäni muuttui rumaksi kuusi vuotta sitten. Avioliittoni oli päättymässä eroon, mutta olin jo hyväksynyt sen tosiasian ja suuntasin kohti tulevaa. Olin miekkailusalilla poikani kanssa harjoittelemassa kun sain kesken treenien viranomaisilta puhelun. Sen puhelun jälkeen Jumala lakkasi olemasta. Olisin saattanut olla helpottunut jos vaikkapa vanha äitini olisi kuollut tai joku muu olisi joutunut onnettomuuteen. Mutta kaikki olivat elossa. Sen sijaan 13-vuotias tyttäreni oli raiskattu matkalla harjoituksiin.

 

Tekijöitä oli kolme: kaksi nuorta poikaa ja toisen pojan isä. Koko asetelma oli puistattava. Ja kaiken sen keskellä minun lapseni kirkumassa tuskissaan. Omilla taskurahoilla ostetut meikit kyyneleistä levinneinä. Siihen päättyi se lapsuus.

 

Varmaan jokaisen vanhemman painajainen on, että joku tekee hänen lapselleen jotain pahaa. Ei pelkästään raiskaa - vaan satuttaa, murskaa, häpäisee, repii riekaleiksi. Jotenkin olin toivonut, että jos jotain pahaa joskus tapahtuisi niin se ainakin tapahtuisi nopeasti, että piina ei olisi lapselle pitkä. Mutta ei. Elämä on kirotun epäreilua ja julmaa. 

 

Siellä minä seisoin keskellä poliisilaitoksen käytävää enkä tiennyt mitä tehdä. Silitin itkevän tytön valkoista tukkaa ja sanoin, että ei ole mitään hätää, vaikka tiesin, että muuta ei enää olekaan kuin hätää. Se voimattomuus ja viha mitä tunsin ei ole määriteltävissä; sille ei ole asteikkoa.

 

Raiskaus on murha jossa uhri jää eloon. Se paha mitä siitä seurasi on jotain käsittämätöntä. Kaikki se hauras ja herkkä, mikä pienen tyttöni sisällä oli ollut ohuiden hopealankojen varassa, romahti. Hän sairastui henkisesti. Koko hänen elämänsä oli sen jälkeen likaista, itkuista ja katkeraa. Kaikki mitä siihen asti oli rakennettu loppui ja tilalle tuli kaaos ja tuska. 

 

Hänen lupaava nuoren urheilijan uransa kalpamiekkailijana katkesi. Koulunkäynnistä ei tullut enää mitään. Seurasi vuosia kestänyt sairaala- ja laitoskierre. Järjestelmämme ontui aika pahasti, sillä sitä ei ole luotu kohtaamaan ja auttamaan 13-vuotiasta raiskauksen uhria tai hänen läheisiään.

 

Sanomattakin on selvää, että kahden noin traagisen asian - oman eroni ja erityisesti tyttäreni raiskauksen - käsittely, selvittely ja työstäminen vei suunnattomasti voimavarojani. Ero tosin jäi kyllä siinä tilanteessa selvittelemättä. Me vain erosimme. 

 

Usko elämään alkoi kadota ja inhimillinen sietokykyni oli aivan äärirajoillaan. Minulla oli vaikeuksia hoitaa työtäni ja jouduin laiminlyömään monia asioita ja ihmisiä elämässäni. Ja lapseni suhteen minun piti vielä yrittää pysyä lujana, vahvana ja turvallisena.

 

Minulla oli siis syytäkin ollakin masentunut. Mutta aivan samoin kuin maratonjuoksijana minulla on kyky poistaa elimistöstäni sinne suorituksen aikana muodostuvaa maitohappoa, niin tuolloin minulla oli vielä kyky pitää masennus hallinnassa ja toivoa yllä tiettyyn pisteeseen asti. 

 

Omasin esimerkiksi kyvyn itkeä, joka on luonnon oma keino helpottaa pahaa oloa ja surua. Masentuneena se ominaisuus katosi lähes kokonaan. Oikeastaan se on yksi syvän masennuksen tunnusmerkeistä, että ei kykene itkemään vaikka koko sielu ja mieli huutaisi sen tarpeellisuutta. Tarvitaan jumalallinen ihme, että vaivaisukon puunaamasta kirpoaa kyynel.

 

Kaiken tuon tragedian keskellä yritin elää niin hyvin kuin pystyin. Kävin töissä, urheilin ja yritin pitää yllä joitain sosiaalisia suhteitani. Aloin myös juosta entistä enemmän. Juoksun määrän lisääntymiseen vaikutti myös kriisi jonka keskellä tyttäreni eli. 

 

Asioiden kaikessa sekavuudessa ja sotkuisuudessa aloin ajoittain vaipua epätoivoon ja varautua tyttäreni kohdalla kaikkein pahimpaan. Aloin paeta tilannetta juoksemalla. Lenkiltä kotiin palatessa odotin usein, että puhelimeeni on ilmestynyt ikävä viesti tai että pahimmassa tapauksessa viranomaiset odottavat ovellani vakavan näköisinä surullisen uutisensa kanssa. Niinpä pidensin juoksumatkoja, sillä niin kauan asiat ovat hyvin kun niistä ei tiedä. 

 

Minä luulin masennuksen iskevän vain heikkoihin. Minä luulin olevani voimakas koska päälläni oli valkoinen miekkailupuku jonka selässä luki nimeni ja kansallistunnus. Poikani kuului maajoukkueeseen ja minulla oli vakituinen työ sekä kaunis koti. Kuuluin - ja kuulun yhä edelleen - hyväosaisiin. Ajattelin, että masennus tarttuu ehkä vain joihinkin syrjäytyneisiin. Miten väärässä olinkaan.

 

Näin jälkeenpäin minun olisi ollut terveellisintä nostaa silloin kädet pystyyn ja romahtaa. Mutta minä olin mies ja luulin jaksavani kuin mies. Masennusta edeltää yleensä aina vääränlainen käsitys omista voimavaroista.

 

 

 

PS. En yleensä selittele tekstejäni, mutta koska joillakin ihmisillä on ikävä tapa mieltää seksuaalirikokset joidenkin kansallisuuksien tai uskontojen edustajien ominaisuuksiksi niin tarkennan, että tekstissä mainitut raiskaajat olivat suomalaisia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Vanhempana kokee, että yksi elämän päätehtävistä on kyetä turvaamaan lastensa elämä. Sitten kun siihen ei pystykään, niinkuin ei tietenkään joka tilanteessa pysty, tulee epäonnistunut olo kaiken empaattisen pahan olon päälle. Ei ihme jos masentaa.

Kimppuuni on hyökätty nyrkein muutaman kerran ja siitä tulee muutamaksi viikoksi aika ihmeellinen olo. Ainakin jos on joutunut altavastaajaksi. Semmonen häiriintynyt ja vähän masentunut, että millä oikeudella joku. Eka kertaa tälleen varttuneempana kun kävi niin, niin luulen että se oli yksi syistä, joiden vuoksi kävin vuosikaudet kuntosalilla niin motivoituneena. Ajattelin, että seuraavalla kerralla hyökkääjä ei ainakaan selviä yhtä helpolla. Eikä selvinnytkään.

Ehkä joku sellainen tie voi auttaa raiskauksenkin uhria, jolla on toki paljon traumaattisempi muisto taakkanaan. Avuttomuuden tunne jonka itse kohtasin oli pientä tuollaiseen verrattuna. Toivottavasti yhteiskunta pystyy jotenkin auttamaan. Vanhemmat kykenenevät sataprosenttisesti.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Tästä tekstistä kumpuaa sellaisia voimia, joita en ole vähään aikaan nähnyt. Herkkyyttä, nöyryyttä ja viisautta.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Tapahtuneelle en voi tietysti mitään, mutta pidän tavastasi kirjoittaa, erityisesti pakinoita.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Elämässä tapahtuu hieveitä ja murtuu, siis syämmiä murtuu, tsemppiä ja kiitos totuuellisesta kirjottamisesta! Arvostan ja kunnioitan.

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Nostan hattua kohtalotoverina, mutta en kuitenkaan raiskatun tytön isänä, vaan lapsensa menettäneenä ennen aikojaan.

Omalla kohdallani masennus helpotti ja katosi neljän vuoden jälkeen omin päätöksin ja samalla heittäen napit apteekin keräykseen. Aika, hyväksyntä ja ajattelu ovat ne avaimet, jolla surullisuus saa taas oikeat mittasuhteensa arkipäivään.

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen
Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Miten se on muuten tuo sairastumisen käsite nykyään? Ihmisellä on tunteet, jotka toisilla enemmän, toisilla vähemmän ohjailevat elämäämme. Jostain voi ilahtua, suunnattomastikin, ja jostain taas murehtua. Äärimmäisiä murehtumisia on tässä keskustelussa tuotu esiin. Mainitut aivan varmasti ovat sellaisia.

Onko äärimmäinen murehtuminen sairastumista vai äärimmäinen tunnetilan osoittamisen muoto? Vaikka samahan tuo, jos lääkkeet on samat oli miten oli.

Muistan silti miten ukki-vainaa kaiveli sodan kauhuja huutaen unissaan vielä kymmeniä vuosia sodan päättymisen jälkeen. Ei kai se masennuksesta käy kyllä. Mutta ymmärrän, että Suomi ilmeisesti karkotti sodan jälkeistä kollektiivista masennusta, vähän kuin Jussi juostessaan, rakentamalla maan uudelleen ja siinä sivussa pienen talousihmeen. Hirveät muistot jäivät kummittelemaan uniin.

Käyttäjän Creap kuva
Vesa Nikkanen

Koskettava kirjoitus. Voimia jatkoon!

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset