*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Pjongjang - kahdeksan päivää ilman Coca-Colaa

  • Kaesongin pääkatu ruuhka-aikaan.
    Kaesongin pääkatu ruuhka-aikaan.
  • Pohjois-Koreassa ei ole mainoksia... tai ehkä nämä ovat niitä?
    Pohjois-Koreassa ei ole mainoksia... tai ehkä nämä ovat niitä?
  • Pjongjangin keskusaukio.
    Pjongjangin keskusaukio.

 

Loma Pohjois-Koreassa: Kahdeksan päivää oman tyttären kanssa maailman kummallisimman diktatuurin rajojen sisäpuolella oli huima sosiaalinen kokeilu ilman puhelinta, internetiä, Facebookia tai normaaleja ihmiskontakteja. Ennen kaikkea se oli keski-ikäisen isän ja 19-vuotiaan tyttären yhteinen matka jossa veri punnittiin.

 

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun matkustimme yhdessä. Joku saattaa ajatella, että eikö omaan lapseensa olisi voinut tutustua aiemmin ja eikö sitä olisi voinut tehdä vaikkapa Alanyan turistihelvetissä? Ehkä, mutta meillä ei ole ollut tapana tehdä mitään niin kuin muut tekevät. Siksi matkustimme oikeaan helvettiin.

 

Jossain vaiheessa tytön teini-ikää se etäisän ja etätyttären välinen etäyhteys viileni kylmän sodan kaltaiseksi tilanteeksi, jota ajoittain lievitettiin Pohjois- ja Etelä-Koreallekin tutulla päivänpaistepolitiikalla. Sellainen "moi mitä kuuluu" -vaihe kesti useita vuosia. Sattuneesta syystä niissä murrosiän myrskyissä isä ja tytär -matkatkin jäivät tekemättä. Sitten eräänä päivänä molemmat olivat kasvaneet lähes aikuisiksi: hän muuttui hauskaksi nuoreksi naiseksi - minä sen sijaan vain vanhenin.

 

Huomattavan erilaisista temperamenteistamme huolimatta olen aina huomannut hänessä samanlaista uteliaisuutta elämää ja sen ilmiöitä kohtaan kuin itselläni on. Kaiken räiskynnän alta tulee esiin sellainen pohtiva, kyseenalaistava ja ennakkoluulotonkin luonne joka on itsellenikin leimaa-antava. Siitä huolimatta minä en ole mikään matkailija - hän sen sijaan taitaa olla. Minä ahdistun jos en pääse yöksi kotiin. Hän taas alkaa säihkyä sitä enemmän mitä kauempana kotoa ollaan. Ostimme siis todella sian säkissä lähtiessämme matkaan ja se sika maksoi pienen henkilöauton verran.

 

Pohjois-Korea on maa josta kerrotaan mitä poskettomimpia tarinoita. Ihmisen alhaisimpiin vaistoihin liittyy halu kuulla kaikenlaisia huhuja. Enkä minä ole toisia parempi tässä suhteessa. Olen kuitenkin varsin skeptinen kaikkea tuollaista uutisointia kohtaan. Halusin ottaa itse selvää vaikka tiesinkin, että matkamme tuohon kaukoidän onnelaan olisi varsin tarkoin kontrolloitu ja propagandan sävyttämä. Tulisin näkemään siitä vain sen kiillotetun kilven.

 

Cabin crew, armed the doors and cross check

Matkalle lähtemisessä aina lähtö on jännittävin. Istuin perhosia vatsassani ja paremmissa farkuissani Finnairin Airbusin keskipenkillä. Vasemmalla puolellani istuva gigantti levitti Hesariaan kasvojeni eteen ja oikealla puolellani tyttäreni hyödynsi lentokoneessa tarjolla olevaa viihde-elektroniikkaa. Puhelimet oli suljettu Oak Barrel -pubin edessä otettujen lähtöselfieiden jälkeen. Seuraavan kerran ne avattaisiin viikon päästä. 

 

Oloni oli jotenkin orpo. Jouduin ajattelemaan ihan itse ja lisäksi kestämään sen epämukavuuden, että en voisi tarkistaa mieleeni tulevia asioita Googlesta. En saanut edessäni olevan istuimen selkänojaan upotettuuun näyttöön näkymään kuin Finnairin mainoksia. Niinpä yritin keskittyä lukemaan Anna Kontulan ajatuksiin painetun sanan muodossa. Koneen henkilökunta tosin teki kaikkensa estääkseen sen. Tämän tästä neljällä kielellä toistuvat kuulutukset häiritsivät minua todella.

 

Tiedän olevani kärttyinen ja tiedän kyllä, että alkeellisimpiin käytöstapoihin kuuluu esitellä itsensä, mutta loppujenlopuksi minulle on aivan yhdentekevää tietää kuka lentokonetta ohjaa ja kuka on perämies. Puhumattakaan siitä, onko ensimmäinen purseri nimeltään Anne Hyvönen vai Kaarina Heinonen. Vain sillä on minulle merkitystä, että milloin saan ruokaa tai kahvia. Anteeksi epäkohteliaisuuteni jos pidän lentokapteenia vain kuskina ja matkustamohenkilökuntaa vain tarjoilijoina. Minä en halua tutustua heihin sen lähemmin. Enemmän arvostaisin sitä jos lähtöselvityksessä voisin asioida ihmisen - en automaatin kanssa.

 

Air Koryon Tupolevissa asiat olivat toisin. Aistikkaissa tukkalaitteissaan ja korkokengissään liikkuvat sirot lentoemännät eivät vaivanneet matkustajia kuulutuksillaan tai ylipäätään millään muullakaan. He eivät esittäneet edes puuduttavaa Safety Demonstrationia; maailman edistyksellisimmän valtion lentokoneet eivät putoa. Ainoa kuulutus tuli koreaksi silloin kun ylitimme Kiinan ja Korean rajan. En toki osaa kieltä, mutta ymmärsin alhaalla olleesta näkymästä näin käyneen sillä pellot lakkasivat vihertämästä.

 

Kuulutusten sijaan koko lentomatka minulle näytettiin Presidenttiä ja Kenraalia ylistävää propagandaa tv:stä tulevan viihdekonsertin muodossa. Konsertin asetelma oli melko absurdi. Yleisö, joka koostui tuhansista jäykistä sotilashenkilöistä, ei osoittanut esiintyjille suosiotaan millään tavalla. Sen sijaan he puhkesivat "spontaanisti" taputtamaan heti kun lavan taustakankaaseen ilmestyi noiden kahden pallinaaman kuvia. Seuraavien päivien aikana tulin näkemään otteita heidän saavutuksistaan kaikissa mahdollisissa paikoissa joissa oli televisio.

 

No photo!

Ennen matkaa minua oli kielletty kuvaamasta muunmuassa ruohoa leikkaavia ihmisiä. En oikein ymmärtänyt tuota kieltoa, mutta laskeutuessamme Pjongjangin kansainvälisen lentokentän ainoalle kiitoradalle tajusin mistä oli kyse: sadat sotilaat repivät käsin lentokenttää ympäröivää nurmikkoa. Samassa hetkessä mieleeni tuli eräs helmikuinen päivä 80-luvulla, jolloin me Panssariprikaatin alokkaat koulutusmielessä kaivoimme lumihangen alta esiin kasarmin edessä olleen nurmen ja haravoimme sen. Enkä kokenut itseäni yhtään pohjoiskorealaisia varusmieskollegojani edistyksellisemmäksi kun eräällä ampumaleirillä minun tehtäväkseni määrättiin haravoida lähellä leiriä oleva suo.

 

Emme olleet ehtineet olla kuin minun minuutin Korean maaperällä kun kamerastamme poistettiin ensimmäiset kuvat. Minulle oli täysin käsittämätöntä miten he huomasivat meidän ottaneen ne, mutta muutamassa päivässä sekin selvisi. Koreassa ei turisteja valvo pelkästään "oppaat" tai sotilaat vaan kaikki ihmiset. Jos ensin mainitut eivät huomaa turistin tekemää luvattomuutta niin joku random-ihminen käy kertomassa sen heille. Toisin kuin Suomessa, Koreassa puuttumisen kynnys on pieni. Todennäköisesti lonkalta napatun otokseni huomasi se perässäni kävellyt ahvennaamainen nainen.

 

Mietin miten vierelläni kulkeva tyttäreni kokee tuon kaiken. Siinä missä minä ja hänen äitinsä olemme nähneet rajoja, vartijoita ja rautaesirippuja, on tuo nuori nainen pääosin kulkenut vain vapaassa maailmassa missä pahinta mielivaltaa edustaa yökerhon portsari tai koulun rehtori. Samassa tajusin oman keski-ikäisen asenteellisuuteni; ei pitäisi koskaan väheksyä toisten ihmisten kokemuksia omien kokemustensa valossa. Kenties hänen 19 vuoteensa on mahtunut enemmän mielivaltaa kuin minä olen viidellä vuosikymmenelläni kokenut. Kenties hän on kokenut minut samalla tavalla kuin minä tuon koppalakkiin pukeutuneen kansanarmeijan upseerin joka poisti kamerastamme kuvia.

 

Yökerhon sijaan seisoimme nyt passintarkastuksessa kivikasvoisten sotilaiden edessä. En ole itsekään mikään päivänsäde, mutta niin mulkun näköistä - kuin he olivat - minusta ei saa vaikka söisin tärpätissä kastettuja hapankurkkuja. Suomessa passintarkastuskin oli ulkoistettu automaateille. Mietin kumpi lopulta on pahempaa: seistä mielivaltaisen ihmisen vai automaatin edessä? Ensinmainittuun voi sentään yrittää vaikuttaa.

 

Rajamuodollisuuksiin kuului minulle tuttujen proopuskasulkeisten lisäksi kaikkien elektronisten laitteiden sekä kirjallisuuden luettelointi. Mitään ei varsinaisesti tutkittu: he vain kirjasivat ylös kaiken. Jostain pohjoiskorealaisarkistoista löytyy siis tänä päivänä maininta, että Anna Kontulan Kirjeitä Oikealle -teos on käynyt Pjongjangissa.

 

Lentokentällä oli hieno uusi terminaalirakennus josta ulkonevien putkien päissä kolme Tupolevia odotti matkustajia. Itse asiassa ne Tupolevit olivat samoilla sijoillaan kun viikkoa myöhemmin palasimme. Ai mistäkö tiedän niiden olleen samat koneet? Minä otin saapuessamme ylös niiden tunnukset (älkää kysykö miksi; minä vain teen joskus kummallisia juttuja). Meidät ohjattiin terminaalin vieressä olevaan halliin joka oli kuin navetan ja armeijan varusvaraston yhdistelmä. Varsinainen terminaali oli siis vain kulissi tai sitten "under construction."

 

Vierailumme aikana huomattavan moni paikka oli "under construction." Näistä kuuluisin lienee 330 metrin korkuinen Ryuqyônq-hotelli jota on rakennettu vuodesta 1987. Tämä on käsittämätöntä sen tosiasian valossa, että kaikki muut meille esitellyt rakennukset olivat aina valmistuneet ennätysajassa. Niistä mainittakoon vaikkapa Pjongjangin kolossaalinen sotamuseo jonka rakennustyöt olivat kestäneet kymmenen kuukautta. Ja mainittakoon myös se, että oppaamme vastasivat kaikkiin tuota hotellia koskeviin kysymyksiin: "Sorry, I don´t understand."

 

Tervetuloa paratiisiin

Opas on turistin näkökulmasta linkki vierailun kohteena olevaan maahan. Oppaalta voi kysellä mieltään askarruttavia asioita. Tämä ei kuitenkaan päde Koreassa. Meillä oli kaksi opasta. Viisissäkymmenissä oleva kultahampainen tantta, jonka nimesin Tamaraksi. Tiedättehän sellaisen ihmistyypin joka on aivan varma, että mikään ei toimi jos hän ei ole siinä osallisena. Jokaisessa tilanteessa jossa tuon matkan aikana olin - oli Tamara mukana. Hän oli tehtävässään, eli meidän vartioimisessa, yhtä huomaamaton kuin koulun vahtimestari limudiskon tanssilattialla.

 

Toinen oppaamme oli viehättävä nuori nainen. Siis juuri sellainen jonka voisi kuvitella tarvittaessa kykenevän vääntämään niskani sijoiltaan reisillään, hävittävän ruumiini hapolla ja menevän sen jälkeen huollattamaan kyntensä. Koko matkan aikana en saanut käsitystä siitä kuuluuko hän hyviksiin vai pahiksiin. Ja minunkaan osaamiseni ei ihmistuntemuksen saralla ole ihan vähäisin; Aikuistumiseeni tähtäävässä koulutusprosessissa näytteli merkittävää osaa oppitunnit jotka vietin lähes satavuotiaan ja puolisokean Sofie-mummun keittiössä. Siellä opittiin erottamaan rotta lierosta, sekä se, milloin naisella on ne. Vanhojen rivosuisten ämmien merkitystä lasten kasvatuksessa väheksytään syyttä suotta.

 

En siis saanut nuoremmasta oppaasta mitään otetta, joten en myöskään voinut nimetä häntä minkään luonteenpiirteen perusteella. Kutsuin häntä Lydiaksi. Molemmilla oppailla oli kyllä korealaiset nimet, mutta koska en muista suomalaisiakaan nimiä niin ei voi olettaa, että kykenisin rekisteröimään vaikeat aasialaisnimet. Sitä paitsi minä tunnistan ihmiset kasvojen ja äänen perusteella. Minun maailmassani ei ole Mirabelloja eikä Pirkkoja, vaan vaikkapa jalokivivisilmäinen nainen jonka ääni on helminauhaa tai limppuposki joka puhuu uunipuuroa. Kovalevyltäni löytyy vain viisi ihmistä joiden nimet ja persoonan saan mieleeni muistiani pinnistelemättä: Nodar Kumaritašvili, László Tőkés, Ionel Boeru, Aung San Suu Kyi ja Meri-Tuuli Kalajoki (älkää kysykö miksi).

 

On vain yksi Korea

Koreassa oppaat kertovat turisteille sen käsikirjoitetun proosan minkä koneisto on luonut. Valehtelu, liioittelu ja vaikeneminen on aika totalitääristä. Mutta uskotteko jos sanon, että kaikesta skeptisyydestäni huolimatta noiden päivien aikana minunkin panssariini tuli särö. Aloin muun muassa ajatella, että on vain yksi Korea jonka eteläosan on USA miehittänyt. Tiesin kyllä totuuden, mutta silti ajatus - kymmeniä kertoja toistettuna - alkoi tuntua minusta lähes loogiselta. Vaikka Pohjois-Korea on tuhma niin mikä oikeus USA:lla on silti miehittää Etelä-Korea? Neljäntenä matkapäivänä minulle ei enää tuottanut mitään ongelmaa kumartaa Presidentin ja Kenraalin patsaita. Itse asiassa se oli lopulta varsin miellyttävääkin sillä kumartaessani sekä Tamara että Lydia palkitsivat minut hyväksyvällä hymyllä. Muun ajan he olivat varsinaisia puuronaamoja. Näin toimii aivopesu.

 

Mikään Koreassa ei toimi turistin ehdoilla. Kuljimme aina samoja katuja. Meille näytettiin vain se mitä he halusivat näyttää. Ensimmäisenä päivänä oppaat käyttäytyivät kuin oppaat: hymyilivät, kertoivat matkan varrella olevista nähtävyyksistä - joihin kaikkiin liittyi tavalla tai toisella Presidentti sekä Kenraali - ja jopa vastailivat kysymyksiin. Seuraavina päivinä he vain ilmoittivat koska lähdetään ja usein kohde selvisi vasta määränpäässä. Koko matkan he istuivat hiljaa, mutta reagoivat eleillään kaikkeen mitä sanoimme tai teimme. Tuskin he sentään suomea osasivat, mutta en tuntenut mitään erityistä halua kritisoida näkemääni ääneen tai ottaa valokuvia kielletyistä kohteista. Tyttäreni sen sijaan tulitti Lumiallaan auton ikkunasta kaikkea. Olenkohan se minä vai hänen äitinsä joka on opettanut, että säännöt ja lait ovat hölmöjä varten?

 

Ensimmäisenä iltana, 27 tunnin valvomisen jälkeen, olisin kernaimmin mennyt kylkiasentoon tarkkaan kontrolloidun hotellihuoneeni laveaan vuoteeseen. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä vaan oppaamme halusivat viedä meidät suoraan lentokentältä illalliselle hyvin suosittuun ravintolaan. 

Matkamme kaikki ruokailupaikat olivat aina hyvin suosittuja - vain asiakkaat puuttuivat. Kaikki pöydät olivat kuitenkin katettu ja numeroitu. Niiden ympärillä hääri henkilökuntaa aivan kuin kohta olisi tulossa joku suurempi ryhmä. Silti saimme aina ruokailla ihan keskenämme.

 

Ruoka oli lähes aina kylmää ja pahaa. Ilmeisesti aikataulut eivät ihan joka kerta natsanneet. Sitä mönjää oli kuitenkin pakko syödä sillä mitään plan B:tä ei ruuan suhteen ollut. Ei ole Mac Donaldseja, Subeja tai Hot Dog -kojuja joissa voi poiketa. Ei ole edes suklaapatukoita, Coca-Colaa, kahvia, vettä tai yleensä mitään sellaista millä länsimaissa hätätilassa voi taltuttaa nälän tunnetta. Ei ole kuin sitä helvetin ruohoa jota joka nurkalla ihmiset repivät käsin - ilmeisesti syötäväkseen?

 

Ravintoloissa oli myös hauskoja yllätyksiä. Joku tarjoilijoista osoittautui aina ooperalaulajan tai konserttipianistin tasoiseksi muusikoksi joka viihdytti meitä. Ruoka oli siitä huolimatta kuin tinnerissä marinoitua paskaa vaikka sen sai syödä todella laadukkaan livemusiikin tahtiin. Yleensäkin tuollaisia "yllätyksiä" tapahtui vähän turhan usein. Uskottavuus kärsi melkoisesti kun aina mennessämme Presidentin ja Kenraalin patsasta kumartamaan, sinne sattui juuri silloin tulemaan leipääntyneen näköinen vihkipari tms. jonka kanssa sai poseerata valokuvassa.

 

Merkillepantavaa oli myöskin, että jokaisella muistomerkillä... tai sanotaan mieluummin, että joka paikassa oli joku "huomaamaton" kaveri, joka pasteeraili muina miehinä meitä tarkkaillen. Minulle tuollainen ei ole mitään uutta sillä työpaikallani on samanlainen puhumaton kyylä joka kuluttaa päivänsä kuituillen pitkin tehtaan käytäviä. Hän on aina paikalla kun istahdan jalat pöydälle nostettuina näpelöimään kännykkääni. Kutsun häntä pomoksi. Koreassa pomot tulivat koputtamaan olkapäälle jos intouduin niinkin radikaaliin vallattomuuteen kuin vaikkapa astumaan nurmikolle tai nojaamaan aitaan.

 

Täällä ei sooloilla

Jos sinua ärsyttää kaikenlainen sooloilu ja sählääminen. Jos koet, että armeijan alokasaika oli elämäsi parhaimpia vaiheita niin silloin Pohjois-Korea on oikein oivallinen paikka lomailla. On kiehtovaa tulla länsimaisen markkinataloushässäkän keskeltä paikkaan missä kaupunkikuvaa ei hallitse monikansallisten yhtiöiden mainosvalot ja jossa kaikki ihmiset noudattavat sääntöjä. Kukaan ei heitä tupakantumppia maahan ja kukaan ei etuile tai erotu joukosta. Kaikki toimii tarkkaan kontrolloidusti ja itse asiassa siellä ei ole edes poliiseja, vartijoita tai ylipäätään ketään näkyvää viranomaista, jonka tehtävä olisi pitää järjestystä yllä. Siellä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään mikä poikkeaa protokollasta. 

 

Sitten se alkaa ahdistaa. Kaikki on liian täydellistä. En voi väittää, että olisin kaivannut bussipysäkeille XL-kokoisiin Marimekon kolttuihin pukeutuneita kulttuuritanttoja tai kerjäläisiä, mutta kyllä minusta tuntui silti oudolta, että kukaan ei provosoidu mistään. Pjongjangin metrossa kokonainen junallinen ihmisiä odotti ilmeenkään värähtämättä asemalla kun lähtö viivästyi minun vessakäyntini takia. Ihan oikeasti se juna odotti minua!

 

Kaduilta puuttui lähes tyystin sellaiset normaaliin elämään kuuluvat poikkeavuudet: kiukuttelevat lapset, invalidit, jalkakäytävän valtaavat nuorisojoukot, juopuneet, kylähullut ja jokaista liikkuvaa esinettä loukuttavat pojanklopit, skeittaavat nuoret, tatuoinnit, värjätyt hiukset tai shokeeraavat kampaukset. Kukaan ei myöskään luonut meihin katsettaan. Ainoastaan ilman vanhempiaan liikkuvat alle kouluikäisten lasten ryhmät saattoivat tuijottaa. Kaikille muille tunnuimme olevan pelkkää ilmaa.

 

Koska autoja - ja ilmeisesti myös ruokaa - on todella vähän, niin ihmisten perusliikkumisen taso on varsin korkea. Ihmiset ovat hyväryhtisiä ja hoikkia, mutta yleisilmeeltään perin ilottomia. Ilmapiiri oli epäluuloinen, vainoharhainen ja pelokas. Olen kuullut, että Pohjois-Korea on hyvin äärinationalistinen maa ja sen ihmiset eivät ole kiinnostuneet ulkomaalaisista. He eivät  kiinnittäneet huomiota edes tyttäreni tatuointeihin tai minun moukkamaiseen pukeutumiseeni.. 

 

Ensimmäisenä päivänä helteisessä Pjongjangissa päälläni oli valkoinen t-paita ja shortsit. Tunsin kulkevani alusvaatteissa. Seuraavana päivänä Tamara käski minun pukeutua peittävämmin. Tein työtä käskettyä, mutta siitä huolimatta koin itseni riikinkukoksi harmaassa neulepaidassa ja farkuissa. Siellä ei ole farkkuja, eikä muuten harmaita neulepaitojakaan. Suurinta muotia tuntui olevan ne beigen väriset pusakat jollaisen olette varmaankin nähneet sen yhden junalla kulkevan hävittäjälentäjän yllä.

 

Pjongjang robogirl

Siellä ei ole myöskään liikennevaloja. Tai on, mutta suurin osa niistä ei ole toiminnassa sähköpulan vuoksi. Sen sijaan risteyksissä on robottimaisesti liikkuvia naispuolisia liikennepoliiseja. Suomen armeijan sulkeiset vaikuttavat karhukävelyltä heidän liikehdintäänsä verrattuna. En tiedä kuinka pitkiä heidän vuoronsa ovat, mutta kertaakaan en nähnyt heidän herpaantuvan liikkeissään. Se on käsittämätöntä sillä kyseessä on kuitenkin vain liikenteenohjaus. 

 

Heillä oli jaloissaan hohtavan valkoiset sukat ja hyvin istuvat, tahrattomat univormut. Kaikki olivat samannäköisiä ja kokoisia. Ilmeisesti tehtävään valittavalle asetettiin melkoiset ulkonäkökriteerit. Yllättäen Lydia ei ymmärtänyt kysymystäni joka koski noita liikennepoliiseja. Samassa hetkessä myös Tamara oli paikalla salakuuntelukorviensa kanssa joten en udellut enempää. 

 

Minäkin osaan olla tahdikas, mutta jo toisena matkapäivänä en enää jaksanut peitellä vastenmielisyyttäni jota tunsin oppaitamme kohtaan. Varmaankin he toimivat pelon vallassa ja varmaankin he olivat saaneet osakseen enemmän kuin riittävästi aivopesua, mutta siltikin ihmisessä pitäisi olla edes yksi inhimillinen piirre. 

 

Tamaralla toki tuollainen olikin: ahneus. Tämän tästä hän oli valmis järjestämään "ylimääräistä" ohjelmanumeroa, kuten vaikkapa akrobaattiesitykseen pääsyn tai rajaupseerin kättelyn valokuvauksineen todella poskettomaan hintaan suomalaisenkin mittapuun mukaan. Lydia sen sijaan piti suojauksensa tiukkana. Hän ei ollut lahjottavissa rahalla tai savukkeilla kuten vanhempi virkasisarensa. Tamara toi varsin suorasukaisesti esille mm. sen, että matkan lopussa minun velvollisuuteni olisi maksaa hänelle palveluraha. Viimeisenä matkapäivänä Tamara tosin sai pettyä pahan kerran; minäkin osaan olla mulkku jos niin haluan.

 

Pohjoiskorealainen järjestelmä ei ole aukoton. Huolimatta siitä, että siellä jaettavat rangaistukset ovat enemmän kuin ankaria niin maassa on myös musta pörssi. Ei tokikaan niin räikeän julkinen kuin vaikkapa Neuvostoliitossa aikoinaan, mutta kuitenkin. Kiinnitin huomiota Pekingissä Air Koryon koneeseen nouseviin pohjoiskorealaisiin: heillä oli matkatavaroina mm. auton renkaita ja kodinkoneita. Mikään järjestelmä ei pysty poissulkemaan sitä tosiasiaa, että kaikkialla missä on ihmisiä, on myös ihmisiä jotka haluavat enemmän kuin muut. Pohjois-Korean johtaja on tästä räikein esimerkki. Tuollainen kohtuuttomuus on kuitenkin leimaa antavaa kaikkialla maailmassa ja kaikissa sosiaaliryhmissä. 

 

International hotel

Pjongjangissa majoituskapasiteettia riittää huolimatta siitä, että Ryuqyônq-hotelli ei tule koskaan valmistumaan. Ehkä Pjongjang on Kimien versio Monopoly-pelistä; sen verran tiuhaan tyhjänä seisovia hotelleja on rakennettu. Meidän "kansainvälisen" hotellimme 47-kerroksesta ehkä seitsemässä näkyi iltaisin valot. Viidettä kerrosta ei ollut ollenkaan. Lienee turha mainita, että sitä koskeva kysymykseni siirrettiin ymmärtämättömien kysymysten mappiin. Matkamme järjestänyt taho antoi meille ennen matkaa seuraavan ohjeen: "Huoneita ei kuunnella, mutta ei ole silti haitaksi toimia sen mukaisesti."

 

Katossa ei kuitenkaan roikkunut mikrofonia eikä peilin takana todennäköisesti ollut kameraa. Sänkyjen välissä oli massiivinen (toimimaton) radio josta lähti käsittämätön määrä johtoja seinän sisään. Mahdollista salakuuntelua suuremmaksi ongelmaksi koin lämpimän veden puuttumisen ja sen, että 60 wattinen lamppu rätisi liian himmeänä lukemiseen eikä pistorasioihin tullut virtaa kuin ajoittain. 

 

En myöskään tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hisseissä joissa matka 37-kerrokseen tuntui ikuisuudelta. Kukaan ei ymmärtänyt kysymystäni paloportaista tai portaista yleensä. Koko matkan aikana en nähnyt yhtäkään paloautoa ja kyse on sentään miljoonakaupungista. No eihän Pohjois-Koreassa tietysti ole edes tulipaloja. Minä kyllä etsin kerroksestamme vaihtoehtoista poistumistietä kunnes Tamara keskeytti senkin.

 

Hotellin katolla oli hyvin suosittu pyörivä ravintola. Sieltä olikin mukava yksin iltateellä istuessaan tiirailla sysimustaan Pjongjangin yöhön; Jalasjärvelläkin on enemmän valoja. Ravintola pyöri vain pyydettäessä ja silloinkin se piti melkoista rutinaa ja muutaman minuutin päästä pyöriminen lakkasi. Ilmeisesti sähköä tarvittiin välillä hissienkin liikuttamiseen.

 

Ne ovat vain puutarhatyöntekijöitä

Maratoonarina minulla on tarve juosta lähes päivittäin. Aistin ja koen ympäristöäni juoksemalla. Pjongjang ympäristöineen on varsin kaunis kaupunki ja täynnä kaikkia houkuttelevia puistoja ja katuja joita juosta. Paitsi, että se on kiellettyä. Olin kuin alkoholisti viinikellarissa pidettävissä juhlissa joissa tarjotaan vain vettä.

 

Koska hotellimme oli saarella niin pyysin Lydialta lupaa juosta siellä. Hän ei suoranaisesti kieltänyt minua, mutta toi esille sellaisia faktoja kuin, että en jaksa seuraavan päivän retkiä jos väsytän itseni juoksemalla tai, että minun olisi mukavampi viettää iltani yökerhossa (jossa olisimme olleet ainoat asiakkaat). Hän oli myös huolissaan, että saatan loukkaantua pimeässä juostessani.

 

Olin peräänantamaton ja aloin hankalaksi. Kerroin, että minulla on otsalamppu ja vaadin parempia perusteluja. Sen verran tuiman näköisiä pukumiehiä alkoi kerääntyä ympärillemme, että en uskaltanut itselleni ominaiseen tapaan vain mennä ulos ja alkaa juosta. Lopulta pitkän inttämisen jälkeen Lydia suostui viemään minut jonkun security-officerin puheille. Seurasi noin viidentoista minuutin mittainen tiukka koreankielinen väittely jonka päätteeksi sain luvan juosta 300 metriä hotellin ovelta poispäin huonosti valaistua tietä pitkin ja takaisin. Koin sen melkoiseksi voitoksi tuosta diktatuurista.

 

Minun ei toki tarvinnut juosta yksin. Lähdin ensimmäiselle "lenkille" kymmeneltä illalla. Tien molemmille puolille ilmestyi kaksi "puutarhatyöntekijää" pensaita kastelemaan. Seuraavana aamuna puoli kuudelta samat kaverit tulivat unenpöpperöissään leikkaamaan niitä pensaita. Poikien työvuorot olivat siis myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Muulloin heitä ei näkynyt. Minä sahasin sitä 300 metrin pätkää edestakaisin ja mietin, että jos pohjoiskorealainen järjestelmä on hullu niin olen minäkin.

 

Yhtenä aamuna panin puutarhurit koetukselle ja ylitin minulle säädetyt rajat sadalla metrillä. Siitä ei ollut muuta seurausta kuin, että sain Tamaralta moitteet ja illalla toinen puutarhureista oli siirtynyt hieman edemmäs "reitilläni." Yleensäkin kaikki mitä teimme, oli jostain syystä jonkin ajan päästä Tamaran tiedossa. Kuten esimerkiksi se, että otin hotellin postitoimistosta valokuvan.

 

Rajojen ylityksestä en hyötynyt mitenkään; Mitään nähtävää "kielletyllä alueella" ei ollut. Siellä oli pari jättimäistä rakennustyömaata joissa ahersi satoja, tai jopa tuhansia sotilaita (rakennuksilla ei näkynyt nosturin lisäksi mitään koneita ja ilmeisesti niiden puute korvattiin ihmisillä). Toki siellä oli myös sotilaiden ja rakennustyöläisten ankeita slummimaisia majoituspaikkoja, mutta ne minä olin nähnyt jo bussin ikkunasta ja yrittänyt kuvatakin (arvaatteko mitä siitä seurasi).Todennäköisesti minun juoksuharrastukseni rajoittamisessa oli kyse vain periaatteesta.

 

Nuo mainiot johtajat lentävissä koneissaan

Pari päivää pörrättiin Pjongjangin ihmeitä katsellen. Jokainen riemukaari, pysti ja valotolppa oli vähintään sentin pitempi kuin muualla maailmassa. Ja jokaisen kohteen oli korean kansa pystyttänyt ennätysajassa ja jokaisessa niissä oli Presidentillä tai Kenraalilla olleet sormensa pelissä. Varmaan tiedättekin, että nuo kaksi veijaria olivat aikoinaan melkoisia yleisneroja ja heidän vanavedessään kulkeva kansa on melko pystyvää. He eivät tarvitse ulkomaailman apua. Juche-aate nähkääs!

 

Siitä vielä elävästä läskistä, jota Tamara ja Lydia kutsuivat nimellä Marsalkka, ei kerrottu vastaavanlaisia ihmetarinoita. Eittämättä kuitenkin vaikkapa huvipuisto, joka meille esiteltiin, oli hänen aikaansaannoksiaan. Kaikissa sen laitteissa näkyi Kimin "kynän" jälki. Olen nähnyt identtisiä laitteita Särkänniemen huvipuistossa. Tosin siellä niissä lukee: Made in Italy. Joko siis italiaiset ovat kopioineet ne tai sitten mustan pörssin lisäksi on jokin muu pörssi tuo kauppasaarrosta huolimatta maahan kaikkea turhuutta.

 

Vaikka Etelä-Korea on pelkkää amerikkalaisten riistämää kehitysaluetta niin silti Pjongjangin kaduilla näkyi huomattavan paljon eteläkorealaisia Hyundai-merkkisiä autoja. Varmaan arvaattekin mikä niiden alkuperä oli kun asiaa Lydialta tiedustelin. Sain taas kerran kuulla myös otteita Presidentin ja Kenraalin ansioista Pohjois-Korean edistyksellisen autoteollisuuden kehittäjänä sellaisella paatoksella, johon ei vaahtosuisin helluntalainenkaan pysty. Suuren vaikutuksen minuun teki myös yksi helvetillinen pato jonka nuo kaksi porsasta olivat suunnitelleet.

 

Minulle on silti täysin käsittämätöntä se, että kokonainen aliravittu kansa ei näe, että heitä "johtaa" muodottamaksi paisunut ja diabeteksen runtelema syöttöporsas joka kulkee kihtinsä vuoksi ontumalla. Tosin sen ontumisen syynä voi olla myös aasian tanakin stondis; maassa jossa kaikki on suurempaa ja edistyksellisempää kuin muualla, myös johtajan maila on varmastikin sentin pitempi kuin John Holmes-vainaalla. 

 

Minä ymmärrän kyllä, että isä- ja isoisä-Kimin suhteen on saatu pidettyä yllä jotain Messias-myyttiä, mutta kuinka joku voi uskoa, että tuo nykyinen Pulla-Risto olisi vaikkapa taitava hävittäjälentäjä tai että hän saisi itse sidottua kengännauhansa.

 

Oman elämänsä Homer Simpson

Minkälaista Kimien perhe-elämä on ollut? Onko isä-Kim silmät rakkautta tulvillaan katsellut lauvantakiehtoona kuinka pikkuinen Jonkku-poika on pyllyillyt olohuoneen matolla ja syöttänyt lemmikki-rottweilerilleen chi-hua-huan pentuja? Onko hän iltaisin lukenut pikkuiselleen sadun amerikkalaishirviöitä vastaan taistelevista kansanarmeijan sankareista ja peitellyt lapsensa unten maille ja mennyt sen jälkeen pelehtimään kotinsa kellariin tyydytyjoukkojensa kanssa? Onko hän perheriidan päätteeksi mököttänyt varttitunnin ja sitten ammuttanut ilmatorjuntatykillä Il-Jongin äidin? Onko heidän perhe-elämässään ollut mitään normaalia? Ja onko tuossa maassa ylipäätään mitään mikä voitaisiin luokitella normaaliksi?

 

Minä en yllä Kimien tasolle pimeän puoleni suhteen, mutta se minun täytyy myöntää, että minäkin sorrun ajoittain lähes vastaavanlaiseen propagandaan kuin pohjoiskorealaiset veljeni. Minäkin raportoin Facebook-sivuilleni joka ainoan oman sekä lasteni huvipuistokäynnin ja urheilukilpailun tarkkaan valikoiduilla valokuvilla höystettynä ja jätän kertomatta osan totuudesta. 

 

Ehkä Kimit kokevat Korean samoin kuin minä oman FB-seinäni: me päätämme mitä niissä tapahtuu ja jos se ei jotakuta miellytä niin poistamme hänet kavereistamme. Minä klikkaamalla ja he koirille syöttämällä.

 

Isänä taas koen välillä olevani henkisiltä kyvyiltäni Homer Simpsonin tasoa. Se ei kai ole niin tavatonta etäisien kohdalla. Välillä me vain olemme niin pihalla kaikesta siitä mitä lastemme elämässä tapahtuu. 

 

Mutta nyt minulla oli kahdeksan päivän lippu aitiopaikalla seurata lapseni elämää. Yhtenäkään hiljaisena tai tyhjänä hetkenä en voinut paeta puhelimen taakse piiloon. Lopulta se alkoi tuntua helpottavalta sillä luuriin ei myöskään tullut mitään vapaan maailman negatiivista paskaa ja se vaikutti aika virkistävästi omaan ajatteluunikin. Ja koska Koreassa ei lopultakaan ollut paljon mitään nähtävää - tai siis meille ei näytetty mitään - niin pystyin tekemään havaintoja lapsestani.

 

Hänellä oli yllättävän vähän vaatteita ja meikkejä mukanaan. Minä olin ollut aina siinä olettamuksessa, että molempia on yli tarpeen. Olen päätellyt sen siitä, että minunkin luokseni niitä on pesiytynyt ihan riittävästi. Ainakin yksi orastava seurustelusuhteeni on loppunut siihen kun nainen huomasi vessan kaapissa tyttäreni meikit. Yritin kyllä selittää niiden alkuperää, mutta niillä käräjillä vain syyttäjällä oli puheenvuoro. Sitä paitsi ne eivät kuulemma vaikuttaneet ollenkaan nuoren tytön meikeiltä. En tiennyt, että naisilla on eri ikäkausillle omat meikit.

 

Minusta tuntui, että tyttäreni oli enemmän kotonaan Koreassa kuin minä. Itse asiassa hän sopeutui huomattavasti nopeammin ja paremmin niihin kaikkiin poikkeuksellisiin oloihin ja olosuhteisiin joihin me jouduimme. Mikään diktatuuri tai hallintomalli ei pysty tukahduttamaan nuoren ihmisen elämänhalua, optimismia ja kykyä ammentaa iloa ja nähdä mahdollisuuksia kaikessa siinä mitä on tarjolla. Joten suomalaispoliitikkojen on turha leikkauksia tehdessä vedota lastemme tulevaisuuteen. Ne pärjäävät kyllä jos heille vain annetaan mahdollisuus. Pessimismi ja saamattomuus on enemmänkin meidän aikuisten ominaisuus.

 

Pjongjang - Kaesong

Kolmantena päivänä Jeesus nousi kuolleista. Me sen sijaan lähdimme rannikolle Kaesongiin. Matka ei ollut kuin pari- kolmesataa kilometriä pitkä ja oletin, että 12-kaistaisella highwaylla se menisi kuin siivillä. Tie oli kuitenkin niin monttuinen, että saimme istua autossa koko päivän. Ajoimme tuntitolkulla kohtaamatta yhtään vastaantulijaa. Eräällä taukopaikalla meidät ohitti etelästä tuleva avustussaattue: 13 täysperävaunullista rekkaa joiden kaikki tunnukset oli peitetty. Saattueen edessä ja perässä oli lisäksi lukuisia poliisiautoja - ainoat jotka koko maaassa näimme. Tarvitseeko muuten mainita, että Tamara ja Lydia eivät huomanneet koko kolonnaa. Me sen sijaan tuijotimme sitä ihmeissämme useamman minuutin ajan.

 

Pjongjangin rajojen ulkopuolella ei ala maaseutu vaan pimeä keskiaika. Ihmisryhmät kuokkivat käsin surkean näköisiä peltoja. Kahdeksan päivän aikana näin vain kaksi traktoria. Jossain rikkaimmilla alueilla oli nälkiintyneen näköisiä härkiä vetämässä ilmeisesti 1800-luvulta peräisin olevia kärryjä. Korean sodan todellinen voittaja on luonto; ilma on puhdasta, missään ei ole saasteita eikä maata ryöstöviljellä. Luonto ei kuitenkaan ole humaani. Puhtauden lunnaat maksetaan nälänhädän muodossa.

 

Kaesong oli kauneudestaan huolimatta varsinainen aavekaupunki. Tamara kertoi siellä olevan kolme miljoonaa asukasta - wikipediassa luki 145 000. Jompi kumpi siis valehteli. Kaesongin autottomat ja autiot kadut olivat kuin neutronipommin jäljiltä. Siitä huolimatta risteyksien keskellä seisoi liikennepoliiseja. Me emme päässeet tutustumaan vanhaan korealaiseen kaupunkiin kuin auton ikkunasta sillä vietimme päivämme Suuren Johtajan patsaalla ja amerikkalaisten sotarikoksia esittelevässä museossa.

 

En odottanut tuolta museolta mitään objektiivisuutta tai edes rehellisyyttä. Silti he olisivat voineet valmistaa näyttelynsä hieman tarkemmin. Siellä oli esillä mm. amerikkalaiskenraalien julmia käskykirjeitä korealaisten teurastamiseksi. Muuten se olisi saattanut mennä läpi, mutta ainakaan länsimaisesta historiasta ei löytynyt sen nimisiä kenraaleja. Joten siinä valossa kaikki muukin oli siellä hieman arveluttavaa. Myös se kellarikoppi jossa oli poltettu hengiltä 900 ihmistä yhdellä kertaa. Uhrien "jäänteitä" oli vieläkin seinillä. Tätä kaikkea meille esitteli syvästi liikuttunut nainen ääni väristen ja välillä kyyneliään pyyhkien.

 

Museokierroksen lopuksi Lydia piti koskettava puheen jenkkien kaksinaamaisuudesta. Siitä kuinka nämä syyttävät pohjoiskorealaisia ihmisoikeuksien loukkaamisesta ja kuitenkin itse ovat pohjoista vastaan hyökätessään tehneet vielä kauheampia tekoja. Sitä Lydia ei maininnut, että jälkimmäisistä on yli 60 vuotta, mutta ensin mainitut ovat  yhä edelleen Korean arkipäivää. 

 

Minä en ollenkaan epäile, etteivätkö jenkit olisi halutessaan melkoisa mulkkuja. Mutta sen tiedän, että Kimin porukoita, kiinalaisvahvistuksineen, oli järjestykseen laittamassa 16 eri kansallisuudesta koostuvat joukot, joista Samin poikia oli hieman alle puolet. Joten siinäkin mielessä vähän turha laittaa kaikkea amerikkalaisten piikkiin. Olkoonkin että sodan johto oli YK:n mandaatilla annettu jenkeille. 

 

Hölmö sota silti: alkoi ja loppui 38. leveyspiirillä. Eli siis lopulta kumpikaan osapuoli ei edennyt kolmen vuoden aikana mihinkään vaikka siinä puolin ja toisin käytiinkin pistämässä paskaksi naapurin talot ja pihat sekä muutama miljoona ihmistä.

 

DMZ-vyöhyke

Minulle matkan odotetuin vaihe oli vierailu Koreoiden välisellä demilitarisoidulla vyöhykkeellä. Se osoittautui suureksi pettymykseksi. Alueelle pääsyä joutui odottamaan todella pitkään rajalla olevassa kuppaisessa rihkamakaupassa josta aikani kuluksi ostin itselleni liian pienen ja ylihintaisen t-paidan. Annoin sen sitten tyttärelleni lahjaksi. Mitä sitä ei lastensa eteen tekisi.

 

Lopulta pääsimme vyöhykkeelle molottavan kiinalaisryhmän siivellä. Olin aina kuvitellut siellä vallitsevan räjähdysherkän ilmapiirin. Ja paskan marjat. Tylsempää paikkaa saa hakea. Silmän kantamattomiin sitä samaa huonoa peltoa jota koko maa on täynnä. Ei piikkilankoja, ei linnoitusvarustuksia, eikä ylipäätään mitään mikä olisi viitannut maailman tarkimmin vartioituun rajaan. 

 

Yllättäen suurimman osan ajasta vietimme jossain talossa jossa amerikkalaiset olivat "antautuneet" sodan jälkeen. Seisoimme myös hyvän tovin sen pöydän ääressä jossa aseleposopimus oli allekirjoitettu. Pöydällä oli YK:n lippu koska jenkkejä oli hävettänyt niin paljon hävitty sota. Meitä opasti kansanarmeijan upseeri jota sai kätellä jos antoi hänelle askin Marlboroa. Perässämme kulki kypäräpäinen mokkeri joka taputti vihaisesti käsiään - kuin koirille - jos jäimme liian pitkäksi aikaa paikoillemme.

 

Itse rajalla taas tärkein kohde oli muistomerkki johon oli kuvattu isoisä-Kimin viimeinen allekirjoitus. Muutenkin koko paikka oli yhtä vilkas kuin Viljakkkalan matkahuolto ensimmäisenä pääsiäispäivänä. Rajalla olevan sinisen parakin ovella nuokkui pari pohjoisen sotilasta. Etelän puolella ei kukaan tuntunut olevan kotona. 

 

Pohjois-Koreassa lapset ovat ruhtinaita

Vierailu lastenpalatsissa oli matkan surullisin kohde. Anteeksi nyt vaan herra Kim, mutta edes harrastaessaan lasten pitäisi saada olla lapsia eikä osa jotain helvetinkonetta. Ainakin minä aloin voimaan pahoin omasta voimattomuudestani joutuessani seuraamaan kuinka alle kymmenvuotiaat tekivät konemaisesti ja kurinalaisesti heille annettuja tehtäviä: Käsittämättömän taidokkaita musiikkiesityksiä, todella korkeatasoista kalligrafiaa ja muuta sellaista, jota meillä ei tee edes moni aikuinen. Yksikään lapsi ei kerjännyt huomiota tai ollut kiinnostunut siitä huomasimmeko heidät. He eivät myöskään tehneet yhtään virhettä. Se oli puhdas helvetti.

 

Kaikkein säälittävin hahmo oli meitä opastanut pieni pioneerityttö. Jokaisessa salissa hän antoi meidän olla korkeintaan kaksi minuuttia. Kun hän puhui - hän ei puhunut kuin lapsi - vaan kuin esiintyjä, jolle on tarkkaan opetettu äänenpainot ja sisältö. Jatkuva jalkojen liike kieli jännityksestä. Hän oli varmaankin suorituskykynsä ylärajoilla eikä meillä ollut mitään keinoa tai mahdollisuutta viestittää hänelle, että emme rankaise vaikka hän tekisi virheen. Kierroksen lopuksi hän jähmettyi paikoilleen ja hädin tuskin sai nostettua kätensä heilutukseen kun lähdimme. Koulutukseen ei ilmeisesti kuulu improvisointi.

 

Meillä on kaikkea katsottavaa - emme tosin tiedä miten ne toimivat

Tuo ajatus jäi päällimmäisenä mieleeni kaikissa paikoissa joita meille näytettiin. Meidät vietiin kahvilaan jossa sai kaikkia länsimaisia erikoisuuksia. Tosin henkilökunta ei ollut tottunut tekemään niitä asiakkaille ja silläpä rentouttava kahvihetki venyi puolentoista tunnin mittaiseksi. 

 

Menimme aivan "tavalliseen" ja hyvin suosittuun supermarkettiin jossa oli ihan kaikkea, mutta silti tavallinen rahvas jonotti kadun toisella puolella johonkin vaatimattomampaan kauppaan. Tamara ei taaskaan huomannut mitään jonoa kun häneltä asiaa utelin. Emme mekään silti siitä luxuskaupasta mitään saaneet mukaamme. Ostaminenkin on Koreassa varsin kiinalainen juttu.

 

Kävimme myös kirjastossa jossa oli isoja saleja täynnä kuvaputkitelevisioita ja cd-soittimia. Kirjoja ei näkynyt missään huolimatta siitä, että erilaisia nimikkeitä kerrottiin olevan miljoonittain. Ulkomaalaisten kirjojen osastolla valtaisan suuren ja tyhjän salin seinässä olevasta luukusta tuli kuljetinta pitkin Suuri Suomalainen Puutarhakirja näytille. Kyllä siinä korealaisten maailmankuva avartuu kun selailee 70-luvulta peräisin olevaa suomalaisteosta. Musiikkiosastolla kuuntelimme Sibeliuksen Finlandiaa.

 

Kirjastossa oli myös pieniä kielistudioita joissa pystyi opiskelemaan lukuisia eri kieliä. Teki mieli kysyä, että miksi? Mitä ihmettä he tekevät kielitaidolla jos maassa käy vuosittain 20 000 ulkomaalaista ja kaikki yhteydet ulkopuolella olevaan maailmaan on kielletty ja suljettu. Ja niille jotka käyvät ulkomailla kaappaamassa sushi-kokkeja ja elokuvaohjaajia Kimin kesämökille, opetetaan varmaankin kielitaito jossain muualla kuin yleisessä kirjastossa.

 

We gonna get out of this place

Lopulta pääsimme pois. Matka ei ollut mikään huviretki sillä jatkuva valvonta ja tarkkailu teki olon ahdistavaksi. Poislähtiessä rajalla ei ollut juuri mitään tarkastusta ja miksi olisikaan? Varmasti Tamara ja Lydia olivat tarkastaneet matkatavaramme jo hotellissa. Lentokentällä he olivat tavallista nuivempia. Siihen tosin saattaa vaikuttaa myös se, että jätin heidät ilman "palvelurahaa." Minä en maksa muodon vuoksi diktatuurissakaan.

 

Koin lievän shokin astuessani lennon jälkeen vapaan maan kamaralle. Vapaata maailmaa minulle edusti tällä kertaa Kiina. Valomainoksia, ruuhkia, lihavia ihmisiä ja ruokaa. Oli huumaava tunne kävellä ilman valvontaa öisessä Pekingissä ja poiketa sisään ihan mihin itse halusi.

 

Siinä me istuimme paikallisessa baarissa ja tilasimme vapautemme symboliksi luottokortilla pizzaa ja Coca-Colaa. Facebook ei Kiinassa toimi eikä google, mutta Tinderiä saimme molemmat selattua joten meidän ei tarvinnut kommunikoida enää keskenämme. Minä tosin en saanut Pekingissä yhtään matchia, mutta tyttäreni puhelimeen niitä ilmestyi tämän tästä.

 

Tehdessäni hidasta itsemurhaa rasvaiselle pizzalla ja hapolla laimennetulla sokeriliemellä, mietin samalla, että kuka lopulta on vapaa? Voi olla, että minulla on pohjoiskorealaisiin verrattuna enemmän vaihtoehtoja, mutta totuuden nimissä suurin osa niistä on tavalla tai toisella riippuvaisia siitä paljonko Mastercardillani on pitoa.

 

Minäkin taidan elää diktatuurissa jota johtaa raha ja kaiken ajattelun latistava mieletön informaatioähky. Välillä kyseenalaisten niiden mielivaltaa, mutta kovin pontevasti en taistele niitä vastaan sillä kuulun siihen hyväosaiseen ja hyvin ravittuun vähemmistöön joka turruttaa vapaudenkaipuunsa rahalla. Ihmisillä on tapana sopeutua. Epänormaalista tulee normaalia kun sitä tarpeeksi kauan toistetaan. Ehkä suurin osa pohjoiskorealaisista ajattelee samoin. Eihän se kivaa ole, mutta kun on vain yksi elämä niin sitä ei viitsi käyttää taisteluun vaikkapa vapauden puolesta.

 

Minulla on hieman kaksijakoiset ajatukset Pohjois-Korean suhteen. Toisaalta soisin maalle vapauden, mutta samalla minusta tuntuu vastenmieliseltä, että markkinatalous vyöryisi sen jälkeen sinne neonvaloineen, tietoliikenneyhteyksineen ja Coca-Cola -rekkoineen.

 

Ehkä korealaiset - kaikesta huolimatta - ovat pääosin sopeutuneet siellä vallitseviin olosuhteisiin? Mehän luemme ja kuulemme sieltä vain mitä absurdeimpia kauhutarinoita. Eikä tämäkään matka avartanut maailmankuvaani sen suhteen. Minä en siis vieläkään tiedä miten tavallinen pjongjangilainen hiekkapuhaltaja elämänsä kokee. Voisin kuitenkin veikata, että siihen sisältyy - diktatuurista huolimatta - ne samat elämänvaiheet jotka itsekin olen elänyt. Kenties hänkin joskus tekee tyttärensä kanssa matkan vaikkapa Kiinan rajalle ja kokee sen samoin kuin minä matkani Pohjois-Koreaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

16Suosittele

16 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (17 kommenttia)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Kiinnostava raportti! Yleissävy tosin oli lähinnä tuskastunut, vaikka viikko selvästikin tarjosi ennenkokemattomia elämyksiä. Lukijana minulle tuli olo, että nyt ei enää tarvitse edes harkita reissua Pohjois-Koreaan. Ainakin viimetalvisilla Helsingin matkamessuilla Korean Kansantasavalta esittäytyi omalla osastollaan, joten turisti on maahan - hm - tervetullut. Blogitekstin luettuani haluaisin lisätä: periaatteessa.

Tutustuminen aikuiseen lapseen on miehelle tärkeä juttu, ja jos Pohjois-Korea tarjoaa siihen instrumentin, on reissu tarpeen tehdä. Jatkuneeko isän ja tyttären yhteinen matkailuharrastus muissa kohteissa? Yrjö Kokko (ei sukua) kirjoitti "Hyvän tahdon saaret" matkastaan Kanarialle ja pitkästä oleskelustaan siellä, ja sillä reissulla kirjailijan mukana oli myös hänen n. 20-vuotias tyttärensä. Ei tainnut Jussille tulla mieleenkään kuvailla Pohjois-Koreaa hyvän tahdon maaksi.

Hiukan käy matkalaisia sääliksi, kun vierailukohde itsessään ei ole tarjonnut minkäänlaista nautintoa. Vai sainko väärän käsityksen?

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Kiitos matkakertomuksesta - millaista mahtaa olla niillä alueilla, joille turistit eivät pääse.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Upea matkakertmus, monesta aiheesta!

Käyttäjän ManuKorkman kuva
Manu Korkman

Kiitokset hienosta matkakertomuksesta. Kävin parikymmentä vuotta sitten E-Koreassa., maasta jäi vähän kaksijakoinen kuva.

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Mielenkiintoista. Jokin aika sitten yksi paikallinen mies kertoi käyneensä Pohjois-Koreassa ja kertoi asustaneensa jossakin korkeassa hotellirakennuksessa ja että kaikki varatiet olisi olleet suljettu riippulukoilla. Sama henkilö taisi kertoa sellaisesta tilanteesta että hän oli suomeksi ääneen päivitellyt, kun lamppu oli palanut ja hetken kuluttua oven taakse oli tullut joku mies ja vaihtanut palaneen lampun tilalle uuden.

Käyttäjän topira kuva
Topi Rantakivi

Kiitos tästä mielenkiintoisesta matkaraportistasi, hyvä kun viljelit sinne tänne huumoriasi, niin jaksoi lukea kokonaan.

Mitäpä olisi tapahtunut, jos olisi ollut iso ryhmä, tusina matkalaisia niin pystytäänkö ollenkaan valvomaan? Kiinnostaisi ne "kielletyt paikat".

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Hyvä esimerkki siitä, että virtuaalinen teksti voi olla pitkäkin, jos aihe ja sen esitystapa ovat kiinnostavat. Oli pakko lukea kerralla loppuun asti, kiitos!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos kirjoituksesta. Tyylisi muistutti kaverini kirjoitusta Pohjois-Koreasta. Ilmeisesti siitä voikin kirjoittaa vain tuohon sävyyn niin erikoinen ja erilainen maa on kyseessä. Voisi kyllä vieraillakin.

Ystäväni ihmetteli kovin miten Pohjois-Korea pärjää, kun ei ole kenties teollisuutta. Kun teollista tuotantoa ei ole havaittavissa, vientiä ei ole. Tuki tulee lahjoituksina mm. Kiinasta, Venäjältä, Iranista. Ilman sitä hän katsoi. että maa voisi kaatua muutamassa viikossa. Sähköt myös katkeilivat iltaisin lyhytaikaisesti useita kertoja, ja lämmintä suihkuvettä oli tarjolla aamuisin ja iltaisin 3 tuntia. Telkkarista näkyi useita isänmaallisia kanavia ja yksi kansainvälinen. Aulabaari muodostui jokailtaiseksi tapaamispaikaksi, koska kaupungille ei omin toimin ollut asiaa siitä syystä, että katuvalaistusta ei ollut koko ”kylässä” ja toisaalta emme saaneet poistumislupaa. Baarissa porukka tutustui ainoastaan kahvin, kaljan ja chipsien tarjontaan.

Olen käynyt vain Etelä Koreassa ja on kiinnostavaa tietää miten naapurivaltiossa eletään, sillä Etelä-Korea on monella tavalla hyvin länsimainen tyypiltään. Liekö Pohjois-Korea maailman erikoisin valtio? Ihmiset kasvatetaan ikään kuin roboteiksi.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kyllä Etelä-Korean ja Pohjois-Korean raja on maailmassa se, jolla vallitsee kaikkein suurin elintaso-, elämäntapa- ja poliittinen ero. Joskus joku on maininnut Suomen ja Venäjän rajaa sellaiseksi, joskus USA:n ja Meksikon rajaa j.n.e., mutta niiden kohdalla eroavaisuudet ovat vain hiuksen hienoja verrattuna tuohon Koreoiden väliseen rajaan.

Uskallanpa vielä väittää, että toiseksi suurin ero on Kiinan ja Pohjois-Korean välisellä rajalla. Kansainväliset kiinalaiset suurkaupungit kun eivät nykyään yleisilmeentään ja kansalaisten elämäntavan kannalta juurikaan poikkea Etelä-Korean Soulista.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Läntinen Venäjä varsinkin lie länsimaisempi kuin muu osa. Yksi ystävä Pietrista oli töissä joitakin vuosia Moskovassa, joka oli hänestä aivan karmea paikka. Venäjällä taitaa löytyä monenlaisia ja kovasti toisistaa poikkeavia alueita. Ehkä läntinen, Suomen rajan läheinen alue on ollut pitkään Suomen vaikutuspiirissä ja erilas tunut sen myötä.

Koreathan ovat muistaakseni sittenkin tekemisissä sitä kautta, että jotakin teollista valmistusta taiaa olla Etelä-Korean puolella rajan tuntumasa ja Pohjois-Korealaiset taitavat olla siellä työssä, vaikka asuvatki ja elävätkin Pohjois-Korean puolella. Kai sellainen yhteys yhä on olemassa?

Käyttäjän topira kuva
Topi Rantakivi

Amerikkalainen serkkuni kävi meillä Suomessa 2 viikkoa lomailemassa. Meidän kotona hän kysyi aina, että saako mennä suihkuun ja kysyimme syytä siihen kyselyyn. Koska ettei lämmin vesi lopu meiltä, ei meillä suomalaisilla lämmin vesi lopu isosta varaajasta. Hän oli ihmeissään, että kuinka meillä oli jatkuvaa lämmintä vettä saatavilla kun heillä ei ollut kuin rajoitetusti.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Tarpeellinen muistutus yhteiskuntien sisäisistä eroista! Ei ole yhtä Amerikkaa jossa kaikilla on koko ajan kaikki hyvin, mutta joutuvatpa monet Suomessakin ajattelemaan veden ja sähkön säännöstelyä oman huushollinsa sisällä.

Niin no joo. Pohjois-Koreaan voi olla vaikeata soveltaa yllämainittuja esimerkkejä. Onkohan siellä lainkaan perusperheitä, joiden jäsenet voivat käväistä lämpimässä suihkussa tuosta vain, aamuin illoin?

Käyttäjän jhuopainen kuva
Juhani Huopainen

Juuri kun ajattelin, että Puheenvuoroa on turha avata toivossa, niin yllätyin myönteisesti. Kiitos.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

No tämähän onkin Vapaavuoro :)

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Luin vielä kerran uudestaan ja nautin kuivasta huumoristasi. Kiitos, Jussi!

Jos se on minusta kiinni, niin tämä on tämän vuoden ylivoimaisesti paras blogikirjoitus.

Käyttäjän jooel kuva
Jooel Jaakkola

Komppaan vaan Ilmaria. Kiitos.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Mielenkiintoinen reissu.

Niinpä, mitä se ihmisen vapaus on?
Kaipa ihminen on sellainen otus, että mukautuu olosuhteisiin ja rakentaa arkensa sen mukaan.

Onko kaikki onni meillä, joilla on niin sanottu "vapaus" liikkua, oppia ja omistaa?
Melkoista kilpajuoksua!

Vai riittäkö se mitä voi kuvitella heille, että saa uupuneena käpertyä saman toppatakin alle nukkumaan ja ymmärtää toistensa puheen ja katseen.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset