Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Se tunne kun huomaat hajusta, että koira ei nuku vaan on kuollut

  • Se tunne kun huomaat hajusta, että koira ei nuku vaan on kuollut

 

(Teksti sisältää tuotesijoittelua)

Aloin sisustamaan. Heitin ikkunaa varjostavat Unikko-kuosit helvettiin. Nyt valoa tulvii huoneeseen enemmän, huolimatta siitä, että ikkunat on pesty viimeksi neljä vuotta sitten. Ne pesi se sama nainen joka ne verhotkin ompeli. En kuollaksenikaan muista hänestä kuin etunimen ja sen, että hän tilasi illallisella Michelin ravintolassa juotavaksi Irish Coffeen. Silloin olisin halunnut hirttäytyä kravattiini.

 

Muutenkin tuo nainen uudisti ihan kivasti vuode- ja liinavaategarderobiani. Muistan häntä kiitollisuudella siitä vielä tänäkin päivänä. Tekstiileillä sisustaminen ei ole osaamiseni vahvinta aluetta. Enemmänkin hallitsen kovat perusmateriaalit: puun, kiven, lasin ja metallin. Hän olisi halunnut vaihtaa myös sen valkoisen päiväpeiton, josta tässä tekstissä pääosin on kyse, mutta minä panin vastaan... tai siis olin eri mieltä hänen kanssaan. Helvetti kun en vieläkään saa päähäni sitä sukunimeä.

 

Toki tuollainen käytös oli minulta typerää. Erittäinkin kun se(kin) suhde sitten taisi kaatua siihen päiväpeittoon. Valkoinen on minun kaltaiselleni ihmiselle mitä epäkäytännöllisin väri. Suurimman osan ajastahan se peite on mytyssä lattialla ja vain silloin kun tulee vieraita niin katan sillä 80 senttiseksi kaventuneen aviovuoteeni. Arvatkaa miltä se näyttää Unikko-kuosien seassa? Se on kuin keväinen lumiukko kukkivan narsissipenkin keskellä: harmaa, nuhjaantunut ja täynnä kaikenlaisia tahroja.

 

Kaikki me ollaan oman elämämme pakolaisia

Kuluvalla vuosituhannella olen pääasiassa elänyt jonkinlaisella pakolaisstatuksella. Missään asunnossa, jonka naulakkoon olen takkini ripustanut, en ole saanut kovin pitkään majoittua. Silläpä olenkin optimoinut irtaimistoni helposti kannettavaan muotoon. Se on ollut viisasta sillä näihin vuosiin on sisältynyt myös pari pikamatkan starttia muistuttavaa muuttoa.

 

Sisustaminen on tapahtunut tyyliin: Lamppu kattoon, patja lattialle ja nukkumaan. Sen jälkeen sukulaiset ja ystävät ovat kantaneet pesääni "tupaantuliaislahjaksi" vanhoja romujaan tai Iittalan outletista ostettuja väriviallisia mariskooleja. Kerta kerran jälkeen lahjojen laatu on huonontunut. Seuraavan ajolähdön koittaessa ne ovat taas jääneet vihollisen sotasaaliiksi.

 

Mutta sitten koitti henkilökohtaisessa elämässäni aselevon aika. Rauhan päivistä muodostui kuukausia ja lopulta vuosia. Myrskyäminen ja kuohunta jatkui maailmalla, mutta minä huomasin asuneeni viisi vuotta samassa osoitteessa. Tähän menestykseen on vaikuttanut paljolti se seikka, että  yksityiselämäni on nämä vuodet ollut Pohjois-Korean kaltainen suljettu yhteisö ja olen torjunut melko jyrkästi kaikenlaiset - hyväntahtoisetkin - sisustukselliset hyökkäykset. Poikkeuksen on muodostanut vain tuo edellä mainitsemani Unikko- ja vuodevaateinvaasio. Näin vuosienkin päästä voin silti sanoa, että se kannatti sallia (mieslukijat ymmärtävät kyllä miksi). En siltikään saa mieleeni sen naisen sukunimeä.

 

Yksinkertainen on kaunista

Jokunen kuukausi sitten yksinäisyyden puuskassani sain idean ryhtyä sisustamaan kotiani. Asunnon seinät oli edellisen asukkaan toimesta maalattu kaikkien muiden värien kanssa yhteensopivilla sinisellä ja punaisella. Niille ei siis tarvinnut tehdä mitään. Sen sijaan väliovet ajattelin puhdistaa puhtaalle puupinnalle: silleen vähän niinku rustiikkityyliin. Maalikerrosten määrästä päätellen satavuotiaat ovet oli maalattu vuosittain. Ei minun pitkäjänteisyyteni riittänyt raapimaan kuin vähän vessan ovea. No, pieni keskeneräisyys antaa koko asuntoon - Innon Markoa lainatakseni: kivaa nyanssia.

 

Sitten bongasin kadonnutta miehuuttaan etsivien miesten omalta hommaforumilta, eli Varustelekan nettikaupasta, pari jonkin itäblokin armeijan vanhaa kuljetuslaatikkoa. Ajattelin, että ne näyttäisivät sieviltä puuhellan vieressä - vähän niin kuin Risto-Matti Ratian saaristolaisarkut - ja niihin voisi varastoida pöydälle ja muille tasoille kertyvää pikkutavaraa. Minun olisi kuitenkin ollut viisasta tarkistaa niiden mitat ennen tilausta, mutta ei mieskään jaksa olla järkevä ja rationaalinen joka päivä. 

 

Muutaman päivän päästä Matkahuolto ilmoitti, että tilaamani tuotteet ovat noudettavissa Lähi-Siwasta. Siellä minua odotti kaksi ruumisarkun kokoista laatikkoa. Ilmeisesti niissä oli kuljetettu ohjuksia. En halua tässä yhteydessä tarkemmin kertoa millaisen poikkeustilan ne saivat aikaan kaupan kassajonossa. Ihan vinkiksi matkahuollolle: Siwan sisäinen logistiikka toimii ehkä Zalandon-kenkäpakettien kohdalla - isommat tuotteet aiheuttavat vain turhaa hämmennystä. Tuokaa ne ensi kerralla kotiin asti. Minä kyllä maksan.

 

Siinä ne sitten olivat keskellä lattiaa. Toinen punaisessa, ja toinen sinisessä huoneessa. Niissä oli aivan uniikki pintakäsittely. Ilmeisesti slobo oli kyllästänyt ne aseöljyllä ja vaseliinilla muutamassakin konfliktissa. Ei niihin voinut laittaa mitään tavaroita, mutta en myöskään voinut niistä enää luopua sillä se olivat saaneet mielessäni jo melkoisen tunnearvon. Kiinnyn helposti esineisiin ja kaikesta epäkäytännöllisyydestään huolimatta aloin raivata niille tilaa. Ne olivat kuin perheenjäseniä - minun poikiani.

 

Asettelin muut huonekalut seinustoille, että pojat saisivat ansaitsemaansa lebensraumia. Toisen keksin täyttää polttopuilla ja toiseen sijoitin työkaluni ym. tarvikkeet. Siellä ne ovat kosteudelta ja homeelta suojassa eivätkä varmasti ruostu! Parin kuukauden aherruksen jälkeen kodissani vallitsi sellainen harmonia jota me Suomessa kutsumme nimellä: Reilu Meininki. Paljon käsittelemättömiä puu- ja levypintoja sekä harkittua keskeneräisyyttä, jonka kruunasi lattialle unohtuneet työkalut. Lopputulos oli edelleen - Innon Markoa lainatakseni: ihan kiva.

 

Apartheid makuuhuoneessani

Mutta sitten se päiväpeitto. Kun tarkemmin muistelen niin se Unikko-nainen olisi halunnut vaihtaa sen harmaaksi. Olisi ehkä kannattanut antaa silloin myöden. Mutta siinä tapauksessa en varmaankaan olisi saanut koskaan tuoda poikia kotiini. Sieluni silmin näin tuon naisen puistelevan päätään ohjuslaatikoita katsellen ja sanovan: "Ei, Jussi ei!" No joka tapauksessa se valkoinen peitto oli yhtä kotonaan muun sotilaallisen sisustuksen kanssa kuin Kunta Kinte Merle Haggardin konsertissa (kuulin tuon kielikuvan yhdestä laulusta joka kertoi sylitanssista). 

 

Päätin, että valkoinen valta saa väistyä makuuhuoneestani. En kuitenkaan halunnut tilalle mitään Ikean riepua tai muuta tavanomaista. Uuden sisustuksen myötä koin olevani varsin erityinen ihminen joka ansaitsi vain parasta. Sopivat harmaat viltit löytyivät jälleen Varustelekan ylijäämävarastosta. Tämä menee nyt vähän ohi otsikosta, mutta en tajua miten armeijoilta voi jäädä ylijäämää? Ymmärtäisin jos Varustelekan tuotteet olisivat jotain paskaksi ammuttuja mantteleita tai miinaan astuttuja maihinnousukenkiä, mutta pääosin ne kaikki ovat sellaisia tuotteita jotka ovat täysin käyttökelpoisia ainakin sodassa. En usko sotilaidenkaan olevan niin turhamaisia, että eivät suostu käyttämään huopaa jonka edellinen omistaja on kotiutettu tai sitten hän on nostanut päätään liian korkealle taisteluhaudassa.

 

Mutta asiaan! Muutamalla klikkauksella sain tilattua tyyliin sopivan viltin vuoteen päiväaikaiseen kattamiseen. Tällä kertaa tarkistin myös mitat ja totesin, että yksi huopa ei riitä peittämään sänkyäni. Niinpä tilasin niitä kaksi ja ajattelin, että ehkä saan jonkun naispuolisista ystävistäni ompelemaan niistä kahdesta yhden kätevän ja käytännöllisen sisustustekstiilin. Muuten hyvä idea, mutta kun hain viltit Siwasta, niin toinen oli luumunvihreä ja toinen harmaa. Ehkä sen asian kanssa voi kuitenkin elää. Pääasia on, ne eivät sodi muun sisustuksen kanssa (get it).

 

Muutoksen tuulet haisee paskalle

Minun hajuaistini on jäänyt aikoinaan alumiinitehtaan keltakromatointialtaiden äärelle. Se on muuten mainio tapa esikäsitellä alumiinia. Lyijypitoinen jauhemaali vielä pintaan niin tuote kestää kaikki tunnetut saasteet ja ehkä ydinsodankin. Tosin molemmat aineet taitavat nykyään olla kiellettyjä. Onneksi minä aikoinaan ehdin imeä niitä riittävästi verenkiertooni. Siellä ne ovat ja pysyvät. En diggaa raskaasta metallista musiikkina, vaan kannan sitä elimistössäni. Ja aina käydessäni verikokeissa, aiheutan epäuskoisia ilmeitä laboratoriohenkilökunnan kasvoilla.

 

No joka tapauksessa tähän hajuttomaan elämääni alkoi tunkeutua jotain uutta ärsykettä. Päättelin sen tulevan noista huovista. Tarkistin, että niissä ei ollut ylenmäärin veri-,paska- tai muitakaan roiskeita (sotilaat ovat yllättävän pervoja). Ei ollut. Siitä huolimatta joku Jugoslavian sisällissodan aikainen serbivivahteinen ödööri levisi vanhan puutalon ummehtuneen tuoksun sekaan.

 

"Sillä se lähtee millä on tullutkin" on aika paska sanonta. En toki alkanut heitellä peitoille omia roiskeitani tai epämiehekkäästi ruvennut käyttämään palautusoikeuttani Zalando-tyyliin. En halunnut alentua samalle tasolle kuin ne Siwan kassalla poikki menneitä korkkareitaan palauttavat yli-ikäiset (ja painoiset) siideripissikset. No haloo!!! Ei ne korot ole mitään titaania! Kannattaa Mäkkärin sijaan ruokailla jossain muualla tai sitten tilata vain ballerinoja.

 

Minä heitin ne ryijyt pesukoneeseen. Ikäloppu Electroluxini kuulosti betonimyllyltä veivatessaan raskasta taakkaansa. Huovat kun eivät ole mitään teknistä kangasta vaan jotain lampaanpaskan ja teräsvillan sekoitukselta vaikuttavaa ainetta. Linkousvaihe oli aika mielenkiintoinen seurata, mutta kone jaksoi kuin jaksoikin sen tehdä. Se kyllä kuumeni pelottavasti, mutta sai ohjelmansa loppuun. Sitä avatessani ei nenääni levähtänyt puhtaan pyykin raikas tuoksu, vaan pilvi joka oli kuin yhdistelmä Pietarin metroa ja kuollutta napakettua. Hyi saatana! Samassa muistin, että villa ja sarka haisevat kastuessaan varsin pahalle. Etenkin tuollainen villa jossa vilkkaan testosteronituotannon omaava itäbalttilaisvarusmies on nähnyt kosteita uniaan maatessaan poteronsa pohjalla.

 

En nyt sitten tiedä miten tämä projekti jatkuu. Rätit ovat kuivuneet viikon, mutta ovat silti edelleenkin kosteita. Haju ei ole poistunut, mutta olen ehkä sen kanssa vähän enemmän sinut. En voi sanoa silti kiintyneeni niihin, mutta jotenkin ajattelen, että otan ne vastaan niin kuin elämän yleensäkin: avosylin ja avoimin mielin. 

 

Mut hei oikeesti... välillä mietin, että olisiko kaikki jotenkin helpompaa jos vain joskus nostaisi kädet pystyyn, hakisi huonekalunsa Ikeasta ja nukkuisi pyjama päällä eikä yrittäisi aina olla tällainen individualisti.

 

Ei mulla muuta. Jos luit tänne asti niin klikkaa myös mainoksia. Ostan niillä rahoilla jotain noihin viltteihin sopivaa sitten kun seuraavan kerran minulle tulee tarve sisustaa.

 

https://m.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän seppaeo kuva
Oskari Seppänen

Komeat pojat! Ostin aikana ennen Lekaa huutokaupasta metsähallituksen huopia, niiden hajujen neutralointiin auttoin hieman etikka-sooda seos. Eivät kelvanneet koskaan sotasaaliiksi, joten käytän niitä pimennysverhoina yhä, tarpeeksi humalaiset vieraat saattavat jopa pystyä nukkumaan niillä.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Kaveri poikkesi vanhan tuttavan luona pitkästä aikaa. Tuttava puhutteli vaimoaan kohteliaasti, keittäisitkö rakkaani meille kahvia, toisitko rakkaani vielä pullaa. Vieras ihmetteli että teillä tuo rakkaus edelleen roihuaa kun puhuttelet vaimoasi edelleen rakkaaksi.
Isäntä totesi että kuule, pakko niin tehdä kun en millään muista hänen etunimeä.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset