*

Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Hector Pieterson on ammuttu ja minä vain juoksen

  • Hector Pieterson on ammuttu ja minä vain juoksen
  • Hector Pieterson on ammuttu ja minä vain juoksen

Soweto 4.11.2012 klo 05.59. Sen kaduilla on ennenkin juostu adrenaliinista huumaantuneita – tosin eri syistä kuin nyt. Seison 7000 ihmisen joukossa ja pian heistä jokainen lähtee kohti omaa sortajaansa, mikä se sitten lieneekin. Sitten kajahtaa laukaus ja massa tulvii 42,2 km:n taipaleelle.

 

Vuoden 2012 kesästä piti tulla kaikkien aikojen maratonkesä. Kunto oli huipussaan. Olin suunnitellut juoksevani kaiken kaikkiaan kuusi maratonia, mutta sitten: Kaksi viikkoa ennen Tukholmaa, oikeassa jalassa tuntui ikävä vihlaisu: peroneus-jänteellä tulivat kilometrit täyteen. Seuraavana päivänä kävelin ontuen.

 

Tukholman maratonin juoksin vielä kipulääkityksen voimin, sitten tuli lääkärin määräyksestä ehdoton juoksukielto. Kahden viikon päästä sitä lievennettiin: sain juosta kivun sallimissa rajoissa. Kuukauden päästä minulle ehdotettiin lääkärin toimesta pitäytymistä lyhyissä matkoissa. Siis ei enää maratoneja! Mieluummin antaisin kastroida itseni.

 

Tuollaisessa tilanteessa tuntui järkevimmältä tehdä jotain järjetöntä. Ilmoittauduin Soweton maratonille ja ostin lentoliput. Minulla oli neljä kuukautta aikaa parantua ja se toimi; pakko on parasta lääketiedettä ja hakkaa mennen tullen elämäänsä kyllästyneen yleislääkärin ohjeet. Kuukauden päästä juoksin Helsingissä maratonin ihan kelvolliseen 3.45 aikaan, toki kevyesti lääkittynä, mutta kuitenkin. Ennen Sowetoa kävin vielä testaamassa kivunsietokykyäni muutamalla ”alimatkalla.”

 

Marraskuun alussa istuin täyteen ahdetun jumbojetin turistiluokassa. En ole kaikkein sosiaalisin kaveri ja suosiotani kanssamatkustajien keskuudessa lisäsi se, että käynnissä oleva hiilihydraatti- ja nestetankkaukseni aiheutti tihentynyttä asiointia kymppikerhon toimitiloissa. Ja muutenkin tuo lentomatkustaminen on täyttä helvettiä. On todella turhauttavaa yrittävää tankeroenglannillaan selittää jollekin turbaanipäiselle turvahenkilölle, että repussani oleva valkoinen jauhe ei ole räjähdettä, eikä heroiinia vaan maltodekstriinia – do you understand? Ja onhan se rasittavaa yrittää piehtaroida itseään uneen lasten turvaistuimen kokoisessa tuolissa kun samaan aikaan joku hyvinvoivan näköinen jenkkipossu vetelehtii sampanjalasinsa kanssa ykkösluokan laveassa vuoteessa.

 

Kaikesta huolimatta olin nyt juoksemassa unelmaani läpi Soweton. Muistin uutiset mellakoivista mustista ja heitä taltuttavista Afrikan mahtavimman armeijan valkoisista sotilaista pelottavan näköisissä kuorma-autoissaan. Muistan kuinka 9-vuotiaana tulin tietoiseksi Etelä-Afrikassa vallitsevasta rotuerottelusta ja kuinka lapsen vilpittömyydellä käsitin sen vääräksi, ja kuinka ihmettelin, että aikuiset eivät asiaan puutu. Ja kuinka uutiskuva 13-vuotiaasta poliisin ampumasta Hector Pietersonista koulutoverinsa käsivarsilla sai pienen pojan mielessä kuohahtamaan oikeutetun vihan. Ajattelin silloin, että aikuisena teen noille asioille jotain. Nyt aikuisena ajattelen, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun en viitsi.

 

Soweton maratonreitti ei ole kaikkein kevyimpiä. Se sijaitsee korkealla merenpinnasta ja on hyvin mäkinen. Lisäksi huolto ei ole aivan sitä mihin länsimaissa on totuttu. Tarjolla on vettä ja Coca-Colaa, niin kauan kuin tavaraa riittää. Ja sitä ei riitä kaikille. Afrikkalainen yleisö ja sen kannustus kuitenkin korvaa pienet aineelliset puutteet. Ja mitä kurjempi alue, sitä lämpimämpi tunnelma. Minusta tuntui kuin juoksisin pyhällä maalla, mutta samalla olin surullinen siitä kaikesta hädästä ja tuskasta mitä tuo pyhä maa on kokenut ja tulee kokemaan. Siitä huolimatta suupieleeni nousi vino hymy ohittaessani Nelson Mandelan kotitalon. Sen ympärillä oli melkoiset muurit! Talo näköjään joutui lusimaan sen jälkeen kun isäntä pääsi linnasta.

 

Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla alkoivat jyrkät ylämäet. Minä olin niiden armoitettujen joukossa joille oli riittänyt vettä ja Coca-Colaa koko matkan. Lisäksi minulla oli mukana energiageelejä joten etenin tuota tyrmäävää taivalta hyvävoimaisempana kuin monet kanssajuoksijani. Mitä pitempään nuo mäet jatkuivat, sitä vähemmäksi kävivät juoksijat ja kävelijät lisääntyivät. Omakin katkeaminen oli aivan käsillä, sillä Sowetossa ylämäkeä ei seuraa alamäki vaan toinen ylämäki. Erään tuollaisen mäen päällä olin jo varma, että keskeytän, mutta sitten kohtasin Hector Pietersonin.

 

Kadun reunalla seisoi pieni musta poika likaisen vesiämpärin kanssa. Ämpäri oli puolillaan vettä. Pysähdyin ja poika katsoi minua pistävästi: ”Do you want some water?” hän kysyi. Vesi oli likaista. Hän ojensi minulle ämpärin. Kaadoin veden päälleni. Hänellä oli yllään pyjaman kaltaiset likaiset vaatteet. ”Don´t give up sir” poika sanoi, kääntyi ja lähti ämpäri kädessään kulkemaan kohti jalkakäytävällä olevaa vesihanaa. Hän ontui. Oikea jalka oli taipunut luonnottomasti polvesta. Samalla tajusin, että minäkin olin siinä vain siksi, että puoli vuotta aiemmin kuljin ontumalla. Minä tosin onnuin oman turhamaisuuteni vuoksi, hän ehkä poliisin luodin takia.

 

Hector Pietersoneja ammutaan Sowetossa ja muualla. Ja minä vain juoksen. On siis syytä juosta edes maaliin kun ei muuhun pysty.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset